CHAPTER XXIX

 Eräs suuri itsesyytös lamauttaa intoamme yrittäessämme tulla paremmiksi, antaa anteeksi, rakastaa ja ymmärtää enemmän kuin tähän asti. Turhaan me puhdistamme omaatuntoamme, jalostamme ajatuksemme ja koetamme tehdä elämän viehättävämmäksi ja helpommaksi niille, jotka elävät meidän kanssamme — kaikki tämä ei vaikuta mitään ulospäin, ei ollenkaan pääse ovestamme ulos; ja vähänkin loitotessamme omasta ahtaasta piiristämme me tunnemme, ettemme ole tehneet mitään, ettei ole tehtävissäkään mitään ja että vastoin tahtoamme otamme osaa suureen jänteiseen vääryyteen. Eikö ole naurettavaa ratkaista omassa itsessään kipeimmin koskevat ja hennoimmat omantunnonkysymykset, karkoittaa pelokkaana katkeran ajatuksen varjokin, tahtoa olla alati jalo, yksinkertainen, uskollinen, vilpitön, sääliväinen, siveellisesti tahraton asuntonsa neljän seinän sisällä, unohtaakseen, ja ilman että olisi mahdollista tehdä toisin, kaiken säälin, oikeuden ja rakkauden samalla hetkellä, kun astumme kadulle tai kun tapaamme toisia olentoja kuin niitä, joiden kasvot meille ovat tulleet tutunomaisiksi? Missä on sen kaksoiselämän arvokkuus, vilpittömyys, joka kynnyksemme tällä puolen on viisas, inhimillinen, ylevä, ajatteleva, toisella puolen taas välinpitämätön, vaistoihin perustuva, armoton? Riittää, että meillä on lämpimämpi, että olemme paremmin puettuja ja paremmin ruokittuja kuin ohikulkeva työläinen, että ostamme minkä esineen tahansa, joka ei ole aivan välttämätön, ja loppujen lopuksi se ei ole muuta kuin tuhansien kierrosten ja mutkien jälkeen tiedottomasti palaamista tuohon alkuperäiseen tilaan, jossa voimakkaampi häikäilemättä riistää heikompaa. Meillä ei ole nautittavanamme yhtään etua, joka ei kyllin läheltä katsoen olisi ehkä hyvinkin vanhan vallan väärinkäytöksen, tuntemattoman väkivallan, ennentapahtuneen petoksen tulos, jota me käytämme hyväksemme istuessamme pöytäämme, kävellessämme joutilaana kaupungilla, asettuessamme illalla vuoteeseen, joka ei ole meidän kättemme työtä. Ja mitä on loppujen lopuksi itse sekin mahdollisuus, että voimme olla parempia, säälivämpiä ja lempeämpiä ja ajatella suuremmalla yhteenkuuluvaisuudentunteella vääryyttä, jota toiset kärsivät, muuta kuin tuon suuren vääryyden kypsynein hedelmä?