CHAPTER XXVIII

 Meidän on vaikea kuvitella, millainen tulee olemaan ihanteellinen oikeus, koska kaikkia siihen kohdistuvia ajatuksiamme vastassa on vääryys, jossa me vielä elämme. Me emme tunne niitä lakeja emmekä niitä uusia suhteita, joita ilmaantuu, kun ei ole enää erilaisuuksia eikä onnettomuuksia, jotka voidaan lukea ihmisten syyksi, ja kun jokainen evolutsionistisen periaatteen mukaan "korjaa itselleen oman luontonsa ja siitä johtuvien seurausten hyvät tai huonot tulokset". Nykyhetkellä asianlaita ei ole näin, ja voi sanoa, että aineellisella alalla ihmisille yleensä "käytöksen ja sen seurausten välinen yhteenkuuluvaisuus" — käyttääksemme Spencerin sanoja — on olemassa vain naurettavalla, mielivaltaisella ja kohtuuttomalla tavalla. Eikö ole uskallettua toivoa, että ajatuksemme olisivat oikeita, kun kunkin meidän fyysillinen olemuksemme on täydellisesti vääryyden vallassa? Ja jokainen on sen vallassa joko kärsiäkseen tai hyötyäkseen siitä, jokainen saavuttaa siinä ponnistuksillaan joko liian paljon tai liian vähän, jokainen on siinä joko etuoikeutettu tai riistetty. Me voimme koettaa riistää ajatuksemme pois tästä juurtuneesta vääryydestä, tuosta alkusuvulle välttämättömän "ali-inhimillisen moraalin" liian itsepintaisesta jäljestä. Mutta on turhaa luulla, että ajatus olisi yhtä voimakas, yhtä riippumaton, yhtä selvänäköinen ja että se saavuttaisi samat tulokset kuin jos tuota vääryyttä ei olisi. Vain hyvin vaatimaton ja hyvin epävarma osa inhimillistä ajatusta pääsee kohoamaan todellisuuden yläpuolelle. Ihmisajatus voi paljonkin. Se on ajan pitkään saanut aikaan hämmästyttäviä parannuksia siinä, mikä suvussa ja rodussa näytti olevan muuttumatonta. Mutta sinä hetkenä, jona se mietiskelee aavistamaansa tai toivomaansa muutosta, se yhtäkaikki sietää sen iestä, katsanto-, tuntemis- ja kuvittelutapaa, mitä se tahtoisi muuttaa. Se on pikemminkin määrätty selittämään, arvostelemaan, järjestelemään sitä, mikä oli, auttaakseen ja tehdäkseen tunnetuksi sitä, mikä jo on syntynyt, mutta on vielä näkymätöntä. Ja harvinaista on, että se näkisi tulevaisuuteen tai tuottaisi jotain hyvin hyödyllistä ja kestävää, kun se uskaltaa ryhtyä siihen, mitä ei vielä ole olemassa. Siksipä se saa kantaa sen yhteiskunnallisen tilan taakan, jossa me elämme. Meidän ympärillämme on liian paljon vääryyttä voidaksemme luoda itsellemme tyydyttävän käsityksen oikeudesta ja ajatella sitä tarpeellisella luottamuksella ja kyllin rauhassa. Voidakseen tutkia sitä ja puhua siitä hedelmöittävästi vaadittaisiin, että se olisi, mitä se voisi olla: moitteetonta ja todellinen yhteiskunnallinen mahti. Mutta meidän on rajoituttava vetoamaan sen itsetiedottomiin, salaisiin ja niin sanoaksemme huomaamattomiin vaikutuksiin. Me todellakin katselemme oikeutta inhimillisen vääryyden rantatöyräältä emmekä tiedä vielä mitään siitä näystä, jonka tarjoo aava meri tahrattoman omantunnon rajattoman ja loukkaamattoman holvin alla. Ihmisten olisi pitänyt tehdä ainakin voitavansa omalla alallaan; heillä olisi silloin oikeus mennä pitemmälle ja tutkiskella muutakin ja heidän ajatuksensa olisivat luultavasti selvempiä, jos heidän omatuntonsa olisi rauhallisempi.