CHAPTER XXVII

 "Kerrotaan", sanoo kaunis orjatar Nozhatu, joka, piiloutuneena silkki- ja helmiverhon taa, puhuu prinssi Scharkanille ja valtakunnan viisaille, "kerrotaan myöskin, että kalifi Omar lähti kerran yöllä kävelemään kunnianarvoisen Aslam Abu-Zeidin kanssa. Ja hän näki kaukana loimuavan tulen, meni lähemmäksi luullen läsnäolonsa olevan hyödyksi ja näki köyhän vaimon, joka sytytti tulta padan alle. Vaimolla oli vierellään kaksi pientä hintelää lasta, jotka valittivat surkeasti. Ja Omar sanoi: 'Rauha sinulle, oi nainen! Mitä sinä siellä oikein teet yössä ja kylmässä?' Vaimo vastasi: 'Herra, lämmitän vähän vettä antaakseni sitä lasteni juoda, jotka kuolevat nälkään ja kylmään; mutta kerran vielä Allah panee kalifi Omarin tilille siitä kurjuudesta, johon me olemme joutuneet.' Ja kalifi, joka oli valepuvussa, joutui suuren liikutuksen valtaan ja sanoi hänelle: 'Mutta luuletko, oi nainen, että Omar tuntee kurjuutesi, jollei hän sitä huojenna?' Vaimo vastasi: 'Miksi Omar on sitten kalifi, jos hän on niin tietämätön kansansa ja kunkin alamaisensa kurjuudesta?' Silloin kalifi vaikeni ja sanoi Aslam Abu-Zeidille: 'Kiiruhtakaamme täältä pois.' Ja hän kulki hyvin nopeasti, kunnes saapui palatsinsa varastohuoneeseen ja veti yhden jauhosäkin muiden jauhosäkkien joukosta ja myöskin astian täynnä lampaanrasvaa ja sanoi Abu-Zeidille: 'Auta näitä minun selkääni, oi Abu-Zeid.' Mutta Abu-Zeid huudahti ja sanoi: 'Anna minun kantaa ne selässäni, oi uskovaisten emiiri.' Hän vastasi rauhallisena: 'Mutta sinäkö, Abu Zeid, sitten myöskin kantaisit syntieni taakkaa ylösnousemuksen päivänä?' Ja hän pakotti Abu-Zeidin nostamaan selkäänsä jauhosäkin ja lampaanrasva-astian. Ja kalifi kulki nopeasti taakka selässään, kunnes hän saapui köyhän vaimon luo. Ja hän otti jauhot ja hän otti rasvan ja pani ne pataan, joka oli tulella, ja valmisti niistä omin käsin ruuan ja hän kumartui itse puhaltamaan tuleen, ja koska hänellä oli hyvin suuri parta, niin savu tuprusi partakarvojen välitse. Ja kun ruoka oli valmis, tarjosi Omar sen vaimolle ja pienille lapsille, jotka söivät sitä kyllikseen, sitä mukaa kuin Omar jäähdytti sen heille puhaltamalla. Sitten Omar jätti heille jauhosäkin ja rasva-astian ja lähti pois sanoen Abu-Zeidille: 'Oi Abu-Zeid, nyt, kun olen nähnyt tuon tulen, on sen valo valaissut minua.'

 

"'Mutta, oi kuningas', sanoo vähän etempänä eräälle hyvin viisaalle kuninkaalle eräs viidestä mietiskelevästä nuoresta tytöstä, jotka halutaan myydä hänelle; 'mutta, oi kuningas, tiedän myöskin, että kaunein teko on se, joka on epäitsekäs. Kerrotaan, ja se on totta, että Israelissa oli kaksi veljestä, ja toinen näistä sanoi eräänä päivänä toiselle: 'Mikä on kauhein teko, jonka olet eläissäsi tehnyt?' Hän vastasi: 'Se on tämä: kun eräänä päivänä kuljin kanakopin läheltä, ojensin käteni ja otin kiinni yhden kanan ja kuristettuani sen kuoliaaksi heitin sen takaisin kanakoppiin. Se on kauheinta elämässäni. Mutta sinä, oi veljeni, mikä sinun teoistasi on kauhein?' Hän vastasi: 'Se on se, että rukoilin Allahia pyytääkseni häneltä erästä suosionosoitusta. Sillä rukous on kaunis vain silloin, kun se on sielun yksinkertainen kohoutuminen korkeuksia kohti.'

 

"'Opi tuntemaan itsesi!' jatkaa eräs hänen kumppaneistaan, vanki ja orjatar kuten hänkin. 'Opi tuntemaan itsesi! Ja toimi vasta sitten! Toimi, miten sinua haluttaa, muta varo, ettet loukkaa naapuriasi'."

 

Nykyinen moraalimme ei osaisi lisätä mitään tähän viimeiseen lauselmaan eikä sillä ole annettavana täydellisempää elämän ohjetta. Se saattaisi enintään laventaa "naapuri"-sanan merkitystä ja antaa "loukata"-sanalle korkeamman, hienomman ja ilmeikkäämmän merkityksen. Ja kuitenkin tuo kirja, jossa nuo sanat tavataan, on kaikista kultajyväsistään ja kaikesta viisaudestaan huolimatta kauhun, veren, kyynelten, despotismin ja orjuuden muistomerkki. Ja niiden lausujat ovat orjia. Joku kauppias ostaa heidät, ties mistä, ja myy heidät jälleen vanhalle vaimolle, joka opettaa tai opetuttaa heille runoutta, filosofiaa ja kaikkia Itämaan tieteitä, jotta he olisivat kerran arvokkaita lahjoja kuninkaalle. Ja kun kasvatus on päättynyt ja uhrien kauneus ja viisaus herättää kaikkien niiden ihailua, jotka heitä lähestyvät, niin tuo toimelias ja neuvokas vanhus tarjoo heidät todellakin hyvin oikeamieliselle ja viisaalle kuninkaalle. Ja kun tuo hyvin oikeamielinen ja viisas kuningas on riistänyt heidän neitsyytensä ja tahtoo toisia rakkaussuhteita, antaa hän heidät luultavasti (sillä minä en muista tarkkaan kertomuksen jatkoa, mutta se on näiden ihmeellisten legendojen kaikkien naisten muuttumaton kohtalo) visiireilleen. Ja visiirit vaihtavat heidät hyvänhajuiseen vaasiin tai jalokivivyöhön, jolleivät he lähetä heitä kauas jonkun mahtavan suojelijan tai inhoittavan, mutta pelätyn kilpailijan nautintovälineiksi. Ja nuo nuoret naiset, jotka kyselevät neuvoa omaltatunnoltaan ja jotka lukevat toisten omiatuntoja, nuo, jotka mietiskelevät kauneimpia ja suurimpia kansojen ja ihmisten oikeuden ja moraalin kysymyksiä, he eivät luo katsettakaan kohtaloonsa eivätkä tule hetkeäkään ajatelleeksi sitä kauheaa vääryyttä, mitä he kärsivät. Eivät liioin kaikki nekään, jotka kuuntelevat, rakastavat, ihailevat ja ymmärtävät heitä. Ja meille, jotka hämmästymme tuota ja jotka mietiskelemme myöskin oikeuden, hyvyyden, säälin ja rakkauden kysymyksiä, meille ei mikään takaa, etteikö yhteiskunnallinen tilamme tarjoaisi jonakin päivänä niille, jotka tulevat meidän jälkeemme, yhtä masentavaa näkyä.