CHAPTER XXVI

 Luin tänä aamuna kolmannen niteen tohtori J.C. Mardrus'in erinomaista käännöstä teoksesta Tuhat ja yksi yötä. Jos olisin lukenut uudelleen Odysseaa, Raamattua, Xenophonia tai Plutarkosta, niin noiden suurten kadonneiden sivistysten opetus olisi ollut sama. Näin siis eräässä sulttaanitar Schahrazaden kauneimmista kertomuksista vyöryvän silmieni editse mitä ihailtavimman, kirkkaimman, omaperäisimmän, riippumattomimman, rikkaimman, hienostuneimman, kukoistavimman, älykkäimmän, kauneutta, onnea ja rakkautta uhkuvimman elämän, muutamissa suhteissa lähinnä todennäköisintä totuutta, minkä ihmiskunta on ehkä tuntenut. Siveellinen kulttuuri on siinä hyvin monessa suhteessa yhtä täydellinen kuin aineellinenkin. Oikeusaatteita niin hienoja, viisaudenohjeita niin sattuvia, että meidän karkeampi, vähemmän onnellinen ja vähemmän valpas sivistyselämämme saa tuskin enää tilaisuutta niitä muodostella tai löytää, tukevat siellä täällä tuota verratonta onnen rakennusta kuten valopylväät tukisivat valoa. Tämä onnen palatsi, jossa moraalinen elämä on niin tervettä, niin viehättävän vakavaa, niin jaloa ja niin toimeliasta, jossa mitä puhtain ja hartain viisaus hallitsee kaikkia onnellisen ihmisyyden juhlahetkiä, on kuitenkin rakennettu aivan kokonaan sellaiselle vääryydelle, sitä ympäröi niin laaja, syvä ja kauhistuttava oikeudettomuuden piiri, että onnettominkin nykyajan ihmisistä epäröisi kulkea sen yli päästäkseen tuolle jalokiviä sädehtivälle kynnykselle, joka kohoaa siitä näkyviin. Mutta sitä ei aavista yksikään tuon ihmeellisen palatsin asukas. Voisi sanoa, etteivät he koskaan mene ikkunoiden ääreen tai, jos he ne avaavat sattumalta ja juhlien välissä näkevät ja valittavat heidän ympärillään vallitsevaa kurjuutta, he eivät huomaa ollenkaan vääryyttä, joka on verrattomasti hirveämpi ja kuohuttavampi kuin kurjuus, tarkoitan orjuutta ja erittäinkin naisen orjuutusta, joka, niin ylhäinen kuin hän lieneekin, ei silläkään hetkellä, jona hän puhelee hyville ja oikeamielisille miehille ja avaa heidän silmänsä näkemään heidän liikuttavimpia ja jalomielisimpiä tehtäviään, näe kuilua, jossa hän on, eikä sano itselleen, että hän on vain yksinkertainen nautinnon välikappale, joka ostetaan, joka taas myydään tai joka annetaan millaiselle vastenmieliselle raakalaisisännälle tahansa juopumuksen, kerskailun tai kiitollisuuden hetkenä.