霍夫曼芬兰语童话故事：胡桃夹子与老鼠王-13. luku. PÄÄKAUPUNKI.

Näin sanoen Pähkinänrusentaja taputti uudelleen pieniä kätösiään.

Silloin alkoi Ruusujärvi kohista voimakkaammin, laineet loiskuivat yhä korkeammalle, ja Maria huomasi, miten kaukaa kirjavista, kirkkaasti säteilevistä jalokivistä tehdyt näkinkenkävaunut lähestyivät, kahden kultasuomuisen delfiinin vetäminä. Kaksitoista somaa murjaania, joiden päälaki ja rinta olivat kudotut kolibrinhöyhenistä, hyppäsi rannalle ja kantoi ensin Marian ja sitten Pähkinänrusentajan näkinkenkävaunuihin, jotka heti lähtivät liikkeelle ja liukuivat pehmeästi laineita pitkin.

Kuinka ihanaa olikaan olla merellä, ruusuntuoksussa, ruusulaineiden keskellä! Molemmat kultasuomuiset delfiinit nostivat sieramensa vedestä ja lähettivät kristallisuihkuja korkealle ilmaan, ja samassa kun ne kaarina laskeutuivat veteen, kuului aivan siltä kuin kaksi hopeanheleää ääntä olisi laulanut:

"Ken ruusulaineilla verraton? — Se haltia on, hyttynen hai hui, kala pieno ui, ui — Joutsen, hahaa, kultalintu traraa! — Pikku aallot loiskukaa, heliskää ja hyrskykää — haltiatar se purjehtii. Ruusuaallot loiskukaa, huuhtokaa ja roiskukaa — roiskukaa!"

Mutta kaksitoista murjaania, jotka olivat hypähtäneet näkinkenkävaunujen taakse, näyttivät olevan hyvin pahoillaan vesisuihkujen laulusta, sillä ne ravistivat päivävarjojaan niin kiivaasti, että palmunoksat, joista ne olivat tehdyt, rapisivat ja ritisivät, ja he polkivat jalkojaan omituisessa tahdissa ja lauloivat:

"Klap ja klip ja ristin rastin — Ylös alas reippahasti — murjaanit nyt liikkukaa — joutsenvaunut vaviskaa — klap ja klip ja ristin rastin — ylös alas reippahasti!"

"Murjaanit ovat omituista väkeä", lausui Pähkinänrusentaja hiukan huolissaan, "he tekevät koko järven sotaisaksi".

Ja hetken päästä kuului todellakin omituisia, huumaavia ääniä, jotka ikäänkuin väreilivät järvessä ja ilmassa. Mutta Maria ei kiinnittänyt niihin huomiota, vaan katseli tuoksuvia ruusuaaltoja, joista jokaisesta ihastuttava tytönpää hymyili hänelle.

"Oi", huudahti hän iloisesti ja löi kätensä yhteen, "katsokaapas vain, rakas herra Drosselmeier! Tuolla on prinsessa Pirlipat, hän hymyilee niin lempeästi minulle oi, katsokaapas vain, rakas herra Drosselmeier!"

Mutta Pähkinänrusentaja huoahti melkein surkeasti ja sanoi:

"Voi, parahin neiti Stahlbaum, ei se ole prinsessa Pirlipat, vaan te itse ja yhä te itse, yhä vain teidän suloiset kasvonne, jotka hymyilevät niin herttaisesti ruusuaalloista."

Silloin veti Maria nopeasti päänsä taaksepäin, sulki kovasti silmänsä, ja häntä hävetti äärettömästi. Samassa kuljettivatkin kaikki kaksitoista murjaania hänet maihin näkinkenkävaunuista.

Maria huomasi joutuneensa pieneen lehtoon, joka oli vieläkin kauniimpi kuin Joulumetsä. Se oli niin loistava ja säteilevä, ja erittäin ihastuttavia olivat harvinaiset hedelmät, jotka riippuivat puista ja olivat aivan erikoisen värisiä ja ihmeellisen tuoksuvia.

"Me olemme Hedelmähillo-lehdossa", selitti Pähkinänrusentaja, "mutta tuolla kaukana on pääkaupunki".

Mitä kaikkea Maria siellä saikaan nähdä! Kunpa minä osaisin kuvailla teille, pienokaiset, sen kaupungin loiston ja ihanuuden, joka kirjavalla kukkaiskentällä avautui hänen eteensä. Muurit ja tornit kohosivat väririkkaina, ja rakennusten muodot olivat aivan erikoisia. Sillä kattojen asemesta oli taloilla sirosti palmikoidut kruunut ja tornien ympärillä kiemurteli somia monivärisiä lehtikasveja.

Kun he kulkivat kaupunginportin läpi, joka näytti olevan rakennettu yksinomaan sokerileivoksista ja sokeroiduista hedelmistä, seisoi siinä hopeisia sotilaita kivääreineen, ja pieni mies kultaompeleisessa yönutussa heittäytyi Pähkinänrusentajan kaulaan ja huudahti:

"Tervetuloa, kallis prinssi, tervetuloa Konvehtilinnaan!"

Maria hämmästyi suuresti, kun hän huomasi, että niin ylhäinen henkilö tunnusti Pähkinänrusentajan prinssiksi. Mutta nyt kuuli hän hienojen äänien meluavan, sellaista kikatusta, naurua ja ilonhuutoja, sellaista leikkiä ja laulua, ettei hän voinut käsittää kaikkea mitä hän näki, vaan ainoastaan kysyi Pähkinänrusentajalta, mitä kaikki tuo melu merkitsi.

"Ah, kunnioitettava neiti Stahlbaum", vastasi Pähkinänrusentaja, "ei se ole mitään merkillistä. Konvehtilinna on väkirikas ja iloinen kaupunki, sellaista hälyä on joka päivä. Mutta olkaa niin hyvä ja seuratkaa minua edelleen."

Parin askeleen päästä saapuivat he suurelle torille, joka oli ihastuttavan kaunis. Kaikki talot olivat sokerista muovailtuja, toinen pylväskäytävä oli toistaan komeampi, keskellä oli suuri sokeroitu torttuobeliski, ja sen ympärillä ryöppysi neljä tyylikästä suihkulähdettä, joista pursui limonaadia ja muita ihania juomia; altaisiin keräytyi pelkkää hyytelöä, minkä heti saattoi syödä, jos halutti. Mutta kaikkein hauskimmat olivat somat pikku ihmiset, jotka tuhansittain pää pään vieressä huusivat ja nauroivat ja laskivat leikkiä ja lauloivat, lyhyesti sanoen, aiheuttivat sen melun ja ääntensorinan, jonka Maria jo oli kuullut jonkun matkan päähän. Siellä oli sirosti puettuja herroja ja naisia, armeenialaisia ja kreikkalaisia, juutalaisia ja tyroolilaisia, upseereja ja sotilaita, pappeja, paimenia ja ilveilijöitä, sanalla sanoen, kaikenlaista kansaa mitä on täällä maailmassa.

Torinnurkkauksessa tuli melu yhä suuremmaksi, kansanjoukot hajaantuivat, sillä juuri nyt kannettiin Suur-Mogulia kantotuolissa, ja häntä seurasi yhdeksänkymmentäkolme maan rikkainta suurmiestä ja seitsemänsataa orjaa. Mutta sattui niin, että kalastusseura, viiden sadan miehen voimalla, järjesti juhlakulkueen toiseen torinkulmaan, ja myöskin oli paha, että Turkin sulttaani oli samalla saanut päähänsä kulkea torin yli kolmentuhannen janitsaarin kanssa, ja tähän liittyi vielä lisäksi suuri "Keskeytynyt uhrijuhla"-kulkue, joka johti askeleensa suoraan torttuobeliskia kohti soittaen ja laulaen: "Ylös, kiittäkää mahtavaa aurinkoa." Siinäpä oli ahdasta ja tungosta, hirveä sekasorto!

Mutta yhtäkkiä kuului hätähuuto, sillä kalastaja oli tungoksessa työntänyt bramiinilta pään poikki, ja ilveilijä oli vähällä juosta Suur-Mogulin yli. Melu tuli yhä hirveämmäksi, ja kaikki alkoivat jo työntää ja tyrkkiä toisiaan, kun kullalla kirjailtuun yönuttuun puettu mies, joka kaupunginportilla oli tervehtänyt Pähkinänrusentajaa ja sanonut häntä prinssiksi, kapusi torttuobeliskille ja vedettyään kolme kertaa kirkkaasti sointuvasta kellosta, päästi kolminkertaisen kimakan huudahduksen:

"Konditoria! Konditoria! Konditoria!"

Melu hiljeni samassa, kaikki koettivat järjestyä uudelleen, ja kun monimutkaiset juhlakulkueet oli taas soviteltu, tahrautunut Suur-Mogul harjattu ja bramiini saanut päänsä jälleen paikoilleen, alkoi sama iloinen temmellys uudelleen.

"Mitä merkitsee tuo Konditoria, parahin herra Drosselmeier?" kysyi

Maria.

"Ah, kunnioitettava neiti Stahlbaum", vastasi Pähkinänrusentaja, "Konditoriaksi sanotaan täällä outoa, kauhistuttavaa voimaa, jonka luullaan voivan tehdä ihmisistä aivan mitä hyvänsä. Se kohtalo hallitsee tätä omituista, pientä kansaa, ja kaikki pelkäävät sitä niin suuresti, että pahinkin meteli rauhoittuu, kun vain mainitsee tuon nimen, niinkuin pormestari juuri on todistanut. Kukaan ei silloin enää ajattele maallisia, kukaan ei peuhaa eikä melua, vaan jokainen ajattelee itsekseen: Mitä onkaan ihminen ja mitä hänestä voi tulla?"

Maria päästi äänekkään ihastuksen ja hämmästyksen huudahduksen, kun hän yhtäkkiä seisoi ruusunpunaisessa hohteessa loistavan satatornisen linnan edessä. Siellä täällä muureilla oli komeita orvokki-, narsissi-, tulpaani- ja leukoijavihkoja, joiden tummanhohtavat värit kohottivat ruusunpunaiselle vivahtavan valkean muurin loistoa. Suuri kupooli ja tornien pyramiidikatot olivat täynnä pieniä tähtiä, jotka kimaltelivat kuin kulta ja hopea.

"Nyt olemme Mantelisokurilinnan edustalla", selitti Pähkinänrusentaja.

Maria unohtui kokonaan katsomaan taikalinnaa. Kuitenkaan ei häneltä jäänyt huomaamatta, että eräs suuri torni oli ilman kattoa, ja muutamat pienet miesolennot, jotka seisoivat kaneelista valmistetuilla rakennustelineillä, korjasivat sitä parastaikaa. Ennenkuin hän ehti kysyä Pähkinänrusentajalta miten sen asian laita oli, jatkoi tämä:

"Joku aika sitten uhkasi linnaa suuri hävitys, niin, ehkäpä täydellinen häviö. Jättiläismakeiskäärme tuli tietä pitkin, puraisi nopeasti tornin katon ja alkoi jo maistella suurta kupoolia. Mutta Konvehtilinnan asukkaat antoivat hänelle kokonaisen kaupunginkorttelin ja suuren osan Sokerihedelmälehtoa, ja hän tyytyi siihen ja meni tiehensä."

Samassa kuului lempeätä, miellyttävää soittoa, linnan portit avautuivat, ja kaksitoista pientä hovipoikaa astui linnasta, palavat ryytineilikkaoksat kädessä ikäänkuin tulisoihdut. Heidän päänänsä oli helmi, ruumiit rubiineista ja smaragdeista, ja he käyskentelivät somasti taotuilla kultajaloilla. Heitä seurasi neitosia, jotka olivat melkein yhtä suuria kuin Marian Clara, mutta ne olivat niin äärettömän hienosti puetut, että Maria ei hetkeäkään epäillyt, etteivät he olisi olleet synnynnäisiä prinsessoja. He syleilivät Pähkinänrusentajaa hellästi ja huudahtivat puoleksi surumielisesti, puoleksi iloisesti:

"Oi, prinssini! Parahin prinssini! Oi, veljeni!"

Pähkinänrusentaja näytti hyvin liikutetulta, hän pyyhki runsaat kyyneleet silmistään, tarttui sitten Mariaa käteen ja lausui juhlallisesti:

"Tässä on neiti Maria Stahlbaum, sangen kunnioitettavan lääkintäneuvoksen tytär ja minun henkeni pelastaja! Ellei hän olisi heittänyt tohvelia oikeana hetkenä, ellei hän olisi hankkinut minulle eläkettä nauttivan everstin miekkaa, makaisin minä nyt haudassa, ja kirottu Hiirikuningas olisi purrut minut kappaleiksi. Oi, neiti Stahlbaum! Ei Pirlipat, vaikkakin hän on synnynnäinen prinsessa, ole hänen veroisensa kauneudessa, lempeydessä ja hyveissä! Ei, sanon minä, ei!"

Kaikki naiset huusivat: "Ei!" ja ottivat Mariaa kaulasta ja nyyhkyttivät:

"Ah, te, meidän rakkaan prinssimme pelastaja — oivallinen neiti

Stahlbaum!"

Nyt saattoivat neitoset Marian ja Pähkinänrusentajan linnan suureen saliin, jonka seinät olivat erivärisistä säteilevistä kristalleista. Mutta kaikkein enimmin Mariaa miellyttivät somat pienet tuolit, pöydät, kaapit, lipastot j.n.e., joita oli kaikkialla, ja kaikki ne olivat valmistetut seetristä ja brasilialaisesta puusta kultaisine kukkakoristeineen. Prinsessat pyysivät Mariaa ja Pähkinänrusentajaa istahtamaan ja lupasivat itse valmistaa tuossa tuokiossa aterian.

Sitten toivat he koko joukon pieniä maljoja ja vateja, jotka olivat japanilaista posliinia, lusikoita, veitsiä ja haarukoita, riivirautoja ja kasareja ja muita kultaisia ja hopeisia taloustarpeita. Senjälkeen toivat he hedelmiä ja makeisia, jotka olivat ihanampia kuin Maria koskaan oli nähnyt, ja he alkoivat lumivalkeilla käsillään sirosti pusertaa hedelmiä, jauhaa ryytejä, hienontaa manteleita, sanalla sanoen hommata sellaisella taitavuudella, että Maria selvästi huomasi, kuinka hyvin prinsessat olivat perehtyneet keittiöaskareihin, ja mikä maukas ateria häntä odotti.

Varmasti arvellen itsekin osaavansa kaikkea sitä, toivoi hän kaikessa hiljaisuudessa, että hänkin saisi ottaa osaa prinsessojen hommiin. Kaunein Pähkinänrusentajan sisarista ojensi Marialle — aivan kuin arvaten salaisen toivomuksen — pienen kultaisen huuhmaren ja lausui:

"Ah, kallis ystävätär, veljeni pelastaja, survo hiukan näitä manteleita!"

Sillaikaa kuin Maria iloisesti survoi huuhmaressa niin että se kilahteli kuin pieni soma laulu, alkoi Pähkinänrusentaja kertoa laveasti, kuinka kauhea taistelu oli syntynyt hänen ja Hiirikuninkaan joukkojen välillä, kuinka hän pelkurijoukkoineen oli siinä jäänyt tappiolle, kuinka inhottava Hiirikuningas sittemmin olisi tahtonut puraista hänet kappaleiksi ja kuinka Marian senvuoksi oli täytynyt uhrata useita alamaisiaan, jotka olivat hänen palveluksessaan, ja niin edelleen.

Mariasta tuntui kertomuksen aikana ikäänkuin Pähkinänrusentajan sanat, niin, vieläpä hänen omat huuhmareniskunsakin olisivat tulleet yhä kaukaisemmiksi ja epäselvemmiksi.

Pian näki hän hopeahuntuja nousevan hienona sumuna, jossa prinsessat — hovipojat — Pähkinänrusentaja — niin, hän itsekin — liehuivat.

Hetken ajan kuului omituista laulua, surinaa ja mutinaa, joka häipyi suureen avaruuteen.

Nyt kohosi Maria ikäänkuin korkeilla laineilla yhä korkeammalle ja korkeammalle — yhä korkeammalle ja korkeammalle — yhä korkeammalle ja korkeammalle —.