霍夫曼芬兰语童话故事：胡桃夹子与老鼠王-12. luku. NUKKEVALTAKUNTA.

Ikänä ei kukaan teistä, pienokaiseni, olisi ollenkaan epäröinyt seurata rehellistä ja hyväluontoista Pähkinänrusentajaa, jolla koskaan ei ollut mitään pahaa mielessä. Maria seurasikin häntä mielellään, etenkin koska hän tiesi, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa Pähkinänrusentaja oli hänelle, ja hän oli vakuutettu siitä, että tämä pitäisi sanansa ja näyttäisi hänelle paljon ihastuttavia asioita. Sentähden hän sanoi:

"Minä lähden kanssanne, herra Drosselmeier, mutta en kovin pitkälle enkä kauaksi aikaa, sillä minun täytyy mennä sänkyyn nukkumaan."

"Minä valitsen sentähden", vastasi Pähkinänrusentaja, "lyhimmän tien, vaikka se onkin hiukan vaivalloinen".

Hän kulki edellä, Maria jäljessä, kunnes hän pysähtyi eteiseen vanhan vaatekaapin eteen. Maria huomasi hämmästyksekseen, että tuon muutoin niin visusti suljetun kaapin ovet olivat auki, ja hän näki selvästi isän ketunnahkaturkit, jotka olivat päällimmäisinä. Pähkinänrusentaja kapusi taitavasti ylös kaapin reunoja ja listoja, kunnes hän saattoi tarttua suureen tupsuun, joka riippui paksusta nauhasta turkkien selkäpuolella. Samassa kun Pähkinänrusentaja vetäisi voimakkaasti tupsusta, ilmestyivät yhtäkkiä sirot seetripuiset portaat turkinhihaan.

"Nouskaa ylös, olkaa hyvä, kallis neito!" huudahti Pähkinänrusentaja.

Maria teki niin. Mutta tuskin hän ehti nousta ylös hihaa pitkin ja katsahtaa ulos turkinkauluksesta, kun häikäisevä valo loisti häntä vastaan, ja hän yhtäkkiä seisoi ihanalta tuoksuvalla niityllä, josta tuhannet kipinät säihkyivät kuin säteilevät jalokivet.

"Me olemme Sokerihedelmäniityllä" lausui Pähkinänrusentaja, "mutta kuljemme kohta tuon portin läpi".

Nyt vasta huomasi Maria kauniin portin, joka oli vain muutaman askeleen päässä niityllä. Näytti siltä kuin se olisi ollut rakennettu valkeasta, ruskeasta ja rusinanvärisestä kirjavasta marmorista, mutta kun Maria tuli lähemmäksi, huomasi hän, että rakennusaine oli yhteenleivottuja rusinoita ja sokurimanteleita, ja siksipä myöskin, kuten Pähkinänrusentaja vakuutti, oli portin nimi Rusina- ja Manteliportti. Ihmiset nimittivät sitä väärin kyllä Ylioppilasmuonaportiksi. Portin päällä olevalla ulokkeella, joka nähtävästi oli kristallisokerista, soitti kuusi pientä punatakkista apinaa ihanaa janitshaarimusiikkia, ja Maria tuskin huomasikaan, että hän kulki koko ajan yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kirjavilla marmorikappaleilla, jotka kuitenkaan eivät olleet muuta kuin kauniisti tehtyjä morselleja.

Hänen ympärillään lemusi ihana tuoksu, joka virtasi omituisesta pienestä metsästä, mikä avautui molemmin puolin hänen eteensä. Hämärä lehtoholvi loisti ja kiilui niin kirkkaasti, että selvästi saattoi nähdä, miten kulta- ja hopeahedelmät riippuivat kirjavissa varsissa ja rungoissa, ja miten oksat olivat koristetut nauhoilla ja kukkavihoilla kuin iloinen morsiuspari ja riemuitseva hääväki. Ja kun appelsiinituoksu liehui kuin keinuva länsituuli, silloin lehahtivat hiljaa oksat ja lehdet, ja kissankulta ritisi ja rätisi, ja kuului ikäänkuin riemusoittoa, jonka tahdissa pienet tuikkivat tulet tanssivat.

"Oi kuinka kaunista täällä on", huudahti Maria ihastuneena ja onnellisena.

"Me olemme Joulumetsässä, parahin neito", vastasi Pähkinänrusentaja.

"Ah", jatkoi Maria, "jospa vain voisin jäädä tänne pieneksi hetkeksi, täällä on niin hirveän kaunista".

Pähkinänrusentaja taputti käsiään, ja heti tuli esiin pieniä paimenpoikia ja -tyttöjä, metsästäjiä ja metsästäjätyttöjä, jotka olivat niin kauniita ja valkeita, että saattoi luulla niiden olevan puhdasta sokeria, ja joita Maria ei ennen ollut huomannut, vaikka ne koko ajan olivat kävelleet edestakaisin metsässä. Ne toivat ihastuttavan pienen kullatun nojatuolin, asettivat siihen valkean lakritsipatjan ja kehoittivat Mariaa kohteliaasti istahtamaan siihen. Tuskin oli hän tehnyt sen, ennenkuin paimenpojat ja -tytöt alkoivat tanssia sangen lystikästä balettia, jota metsästäjät säestivät torvillaan. Sitten katosivat he kaikki pensaikkoon.

"Anteeksi", lausui Pähkinänrusentaja, "anteeksi, kunnioitettava neiti Stahlbaum, että tanssi sujui niin kurjasti, mutta kaikki esittäjät kuuluvat nukkebalettiin. Ne eivät osaa mitään muuta kuin tanssia ja tanssia. Siihenkin on omat syynsä, miksi metsästäjät puhalsivat torviinsa niin unisesti ja veltosti. Sokerikori riippui tosin joulukuusesta juuri heidän nenänsä edessä, mutta hieman liian korkealla! — Emmekö kuitenkin jatkaisi kävelyämme vielä hiukan?"

"Oi, se oli kaikessa tapauksessa hyvin kaunista, ja minä pidin siitä", sanoi Maria nousten seisomaan ja alkoi astella Pähkinänrusentajan perässä.

He kulkivat pehmeästi porisevan ja kuiskivan virran äyrästä pitkin, ja siitä nyt tuntuivatkin tulvehtivan kaikki nuo ihanat tuoksut, jotka täyttivät koko metsän.

"Tämä on Appelsiinipuro", lausui Pähkinänrusentaja vastaukseksi Marian kysymykseen; "lukuunottamatta sen ihanaa tuoksua ei se vedä vertoja kauneudessa ja suuruudessa Sitruunavirralle, joka, kuten tämäkin, laskee Mantelimaitojärveen."

Ja Maria kuuli todellakin hetken kuluttua kovempaa loiskinaa ja hyrskyntää ja huomasi leveän Sitruunavirran, kun se ylpein kellertävin lainein syöksyi pensaikon läpi, joka loisti viheriäisenä kuin hehkuvat jalokivet. Raikkaasta vedestä kohosi rintaa ja sydäntä vahvistava viileys.

Aivan lähellä virtasi tummankeltainen joki hitaasti eteenpäin, mutta siitä levisi suloinen tuoksu, ja sen rannalla istui parvi somia lapsukaisia, jotka onkivat pieniä paksuja kaloja, jotka he heti söivät suuhunsa. Lähemmäksi tultuaan huomasi Maria, että kalat näyttivät aivan pähkinöiltä. Kaukana joen rannalla oli pieni soma kylä: asuinrakennuksia, kirkko, pappila, latoja; kaikki ne olivat tummanruskeita, kultaisin katoin, ja jotkut seinät olivat niin kirjaviksi maalatut kuin olisi sitruunankuoria ja manteleita liimattu niihin.

"Tämä on Piparkakkukylä", sanoi Pähkinänrusentaja, "ja se on Hunajajoen rannalla. Kylässä asuu kaunista väkeä, mutta he ovat usein ärtyisiä, sillä heillä on alinomaa paha hammassärky. Emme viitsi sentähden käväistä kylässä."

Samassa huomasi Maria pienen kaupungin, jonka kaikki talot olivat monivärisiä ja läpinäkyviä, ja joka näytti peräti somalta. Pähkinänrusentaja ohjasi kulkunsa suoraapäätä sitä kohti, ja nyt Maria kuuli iloista puheen sorinaa, ja hän näki miten suuri joukko pieniä ihmisolentoja tutki ja tyhjensi täyteen lastattuja vaunuja, jotka olivat torilla. Mutta heidän kantamuksensa näyttivät kirjavilta papereilta ja suklaatauluilta.

"Me olemme Karamellilässä", selitti Pähkinänrusentaja, "juuri nyt on saapunut lähetys Paperimaasta ja suklaakuninkaalta. Muurahaisamiraalin sotajoukko uhkasi hiljattain Karamellilän asukas-parkoja, sentähden sisustavat karamelliläiset nyt rakennuksensa Paperimaan tuotteilla ja rakentavat linnoituksia suklaakuninkaan lähettämästä vankasta rakennusaineesta. Mutta, rakas neiti Stahlbaum, älkäämme käykö kaikissa pikkukaupungeissa ja kylissä —, pääkaupunkiin — pääkaupunkiin!"

Pähkinänrusentaja kiiruhti rivakasti eteenpäin, ja Maria seurasi uteliaana hänen kintereillään. Hetken kuluttua jumalallinen ruusuntuoksu täytti ilman, ja kaikki näytti kietoutuvan utuiseen ruusuhohteeseen. Maria huomasi, että se kajastui ruusunpunaisena väreilevästä vedestä, joka heidän edessään loiskui ja poreili miellyttävien sävelten tahdissa. Tässä ihastuttavassa vedessä, joka laajeni suureksi järveksi, uiskenteli lumivalkeita joutsenia, joilla oli keltaiset kaulavanteet, ja ne lauloivat kilpaa kauniita lauluja, ja pienet timanttikalat hypähtelivät aalloissa iloisesti tanssien.

"Ah", huudahti Maria aivan haltioissaan, "ah, tämähän on juuri se järvi, jonka setä Drosselmeier kerran aikoi laittaa minulle, ja minä itse olen tyttö, joka hyväilee pieniä rakkaita joutsenia".

Pähkinänrusentaja hymyili pilkallisemmin kuin koskaan ennen ja lausui sitten: "Sellaista ei setä kuitenkaan koskaan voi aikaansaada. Ennemmin te itse, rakas neiti Stahlbaum. Mutta älkäämme tuumiko sitä, vaan purjehtikaamme mieluummin Ruusujärven poikki pääkaupunkiin."