CHAPTER XXII

 Älkäämme kiiruhtako tekemään johtopäätöstä; on vielä liian monta epävarmaa kohtaa. Tahtoessamme jäljitellä sitä, mitä kutsumme luonnon vääryydeksi, voi käydä niinkin, että me joudumme jäljittelemään ja suosimaan vain omaa vääryyttämme. Sanoessamme, ettei luonto ole oikeudenmukainen, me itse asiassa valittelemme sitä, ettei se enemmän välitä meidän pikku hyveistämme, vähäisistä aikomuksistamme ja pienistä sankariteoistamme, ja pikemmin on loukattu meidän turhuuttamme kuin oikeudenharrastustamme. Mutta siitä, ettei meidän moraalimme ole suhteellinen maailmankaikkeuden äärettömyyteen eikä sen loppumattomiin kohtaloihin, ei seuraa, että meidän pitäisi luopua tuosta moraalistamme, sillä se on suhteellinen meidän rajoitettuun kokoomme ja rajoitettuihin kohtaloihimme.

 

Sitäpaitsi, joskin luonnon vääryys olisi eittämätön, pitäisi tutkia toista kysymystä, joka pysyy rajoittamattomana, nimittäin, onko ihminen määrätty seuraamaan luontoa sen vääryydessäkin. Kuunnelkaamme tässä pikemminkin omaa itseämme kuin jotakin niin kauheaa ääntä, ettemme käsitä yhtään sanaa siitä, mitä se puhuu. Järkemme ja vaistomme sanovat meille, että olemme oikeutetut seuraamaan luonnon neuvoa, mutta ne sanovat myöskin, ettei sitä saa seurata, kun se joutuu vastakkain toisen meissä olevan, yhtä syvän vaiston kanssa, sen, joka sanoo, mikä on oikeaa, mikä väärää. Ja jos nämä vaistot lähenevät totuutta ja jos niitä on arvosteltava niiden voimien mukaan, niin jälkimmäinen on ehkä mahtavampi, koska se on tähän päivään saakka taistellut yksin kaikkia muita vastaan eikä se ole vielä pettänyt. Ei ole tullut vielä aika kieltää sitä. Ihmisinä meidän on, kunnes saamme muuta varmuutta, edelleenkin pysyttävä oikeudenmukaisina ihmisten piirissä. Me emme näe kyllin kauas emmekä kyllin selvästi, ollaksemme oikeudenmukaisia muussa piirissä. Älkäämme heittäytykö kuiluun, josta rodut ja kansat epäilemättä löytävät ulospääsyn, mutta johon ihmisen ihmisenä ei pidä tunkeutua. Luonnon vääryydestä tulee lopulta lajiin nähden oikeus; sillä on aikaa odottaa ja tämä vääryys on sen mittakaavan mukainen. Mutta kaikki tämä sortaa meidät maahan ja meillä on käytettävänämme liian vähän aikaa. Antakaamme voiman hallita maailmankaikkeudessa ja oikeuden sydämissämme. Joskin rotu on torjumattomasti ja, kuten luulen, oikealla tavalla epäoikeudenmukainen, joskin joukolla näyttää olevan oikeuksia, joita yksityisellä ihmisellä ei ole, ja joskin se joskus tekee suuria rikoksia, jotka ovat välttämättömiä ja hyödyllisiä, niin on jokaisen yksilön velvollisuus rodussa ja joukossa pysyä oikeudenmukaisena koko sen tietoisuuden piirissä, jonka se onnistuu kokoamaan ja säilyttämään itsessään. Me emme ole oikeutettuja vapautumaan tuosta velvollisuudesta, ennenkuin tulemme tietämään kaikki syyt tuohon suureen näennäiseen vääryyteen. Ne syyt, joita meille esitetään: suvun säilyminen, voimakkainten, taitavimpien ja "sopivimpien" siittäminen ja valinta, eivät riitä saamaan aikaan niin hirveää muutosta. Tosin jokaisen meistä on koetettava olla voimakkain, taitavin ja soveltua mahdollisimman hyvin elämän välttämättömyyksiin, joita hän ei voi muuttaa, mutta niiden ominaisuuksien arvossapitäminen, jotka saavat meidät voittamaan, jotka julistavat meidän siveellistä voimaamme ja älyämme ja tekevät meidät todella onnellisiksi, taitaviksi, voimakkaimmiksi ja "sopivimmiksi" — se on inhimillisintä, rehellisintä ja oikeinta.