CHAPTER XI

 Tämä on totta. Mutta totta on myöskin, että ihmisen vanhimpiin ja turhimpiin tapoihin kuuluu, että hän tahtoo sulloa maailman yhteen syllogismiin, päätelmään. Logiikan muodostaminen siinä, mikä on tuntematonta ja pysyy tuntemattomana, on hyvin vaarallista; ja näyttää siltä, että tässä melkein kaikki epäilymme johtuvat jostakin toisesta uskalletusta syllogismista. Me olemme, sanomme itseksemme — välistä ääneen, useimmiten hiljaa — luonnon lapsia, meidän on siis mukaannuttava sen lakeihin ja jäljiteltävä sen esimerkkiä kaikessa. No, luonto välittää vähät oikeudesta; sillä on toinen päämäärä: elämän ylläpito, sen lakkaamaton uudistaminen ja kehittäminen — siis… Me emme vielä tee johtopäätöstä, tai ei se ainakaan uskalla vielä näyttäytyä julkisesti meidän moraalissamme. Mutta jos se on tähän saakka harjoittanut vain hillittyä hävitystyötä siinä ahtaassa piirissä, joka käsittää sukulaisemme, ystävämme ja välittömät lähimmäisemme, niin tunkeutuu se vähitellen sille suunnattomalle autiolle alueelle, jonne me karkoitamme tuntemattoman, näkymättömän ja nimettömän lähimmäisemme. Se johtopäätös on jo monien tekojen perustana; se valloittaa politiikkamme, teollisuutemme, kauppamme, melkein kaiken sen, mitä teemme astuttuamme sen ahtaan piirin ulkopuolelle, jonka muodostaa kotiliesi, tuo useimmille ihmisille ainoa paikka, missä vallitsee vielä hieman todellista oikeutta, hieman hyväntahtoisuutta, hieman rakkautta. Saadakseen aikaan samaa pahaa sillä on tuhat eri nimeä: yhteiskunnallinen laki, taloudelliset lait, kehitys, valinta, taistelu olemassaolosta, kilpailu. Mikään ei kuitenkaan ole vähemmän lainmukaista kuin tämä johtopäätös; sillä tarvitsematta kääntää syllogismia ylösalaisin — mikä myöskin olisi hyvin järjellistä — ja antaa sen sanoa, että luonnossa on varmaankin tietty määrä oikeutta, koska me, jotka olemme sen lapsia, olemme oikeudenmukaisia, tarvitsee vain ottaa se sellaisenaan ja osoittaa, ettei mikään ole salaperäisempi eikä kiistanalaisempi kuin ainakin toinen noista kahdesta premissistä, peruslauselmasta. Olemme nähneet edellisissä luvuissa, ettei luonto näytä meitä kohtaan oikeudenmukaiselta, mutta me emme tiedä ollenkaan, onko se oikeudenmukainen itseäänkään kohtaan. Siitä, ettei se välitä meidän tekojemme siveellisyydestä, ei suinkaan seuraa, ettei sillä olisi mitään moraalia tai että meidän moraalimme olisi ainoa mahdollinen. Mehän voimme todeta, ettei luonto pidä lukua meidän hyvistä tai huonoista aikomuksistamme, mutta älkäämme päättäkö siitä, että se on tyhjä kaikesta siveellisyydestä ja oikeudesta; tämä johtaisi välttämättä vakuuttamaan, ettei ole enää salaisuuksia eikä mysteerioita ja että me tunnemme maailmankaikkeuden lait, alun ja lopun. Luonto ei toimi kuten me, mutta, toistan sen vielä, me emme ollenkaan tiedä, miksi se toimii toisin; eikä meillä ole oikeutta jäljitellä jotakuta, joka näyttää meistä suorittavan väärän ja julman teon, niin kauan kuin me emme tarkalleen tunne niitä ehkä syviä ja hyödyllisiä syitä, joiden nojalla hän sen tekee. Mikä on luonnon päämäärä? Mihin pyrkivät maailmat läpi ikuisuuden? Missä alkaa omatunto? Eikö sillä voi olla muitakin muotoja kuin mitä sillä on meissä? Milloin fyysilliset lait alkavat olla siveyslakeja? onko elämä älyllinen? Olemmeko päässeet aineen ominaisuuksien perille, ja yksinomaan cerebrospinaalisessa hermostossammeko aine muuttuu hengeksi? Mitä on vihdoin oikeus nähtynä toiselta tasolta? onko aikomus välttämättömästi keskeinen sen alueella ja eikö ole ollenkaan alueita, missä aikomus on merkityksetön? Meidän pitäisi vastata kaikkiin näihin ja moniin muihinkin kysymyksiin, ennenkuin päätämme, onko luonto oikeudenmukainen vaiko ei. Sillä on käytettävänään tulevaisuus ja ulottuvaisuus, joista meillä ei ole käsitystäkään, joissa löytyy ehkä sen pituuden, alan ja päämäärän mukainen oikeus, aivan kuten meidän oikeusvaistomme on suhteellinen elämämme pituuteen ja ahtaaseen piiriin. Se voi vuosisatojen kuluessa tehdä tihutyön, jonka korjaamiseen se tarvitsee vuosisatoja. Mutta meillä, jotka elämme vain muutamia päiviä, ei ole oikeutta jäljitellä sitä, mitä emme voi sulkea näköpiiriimme, emme seurata emmekä käsittää. Meiltä puuttuvat kaikki edellytykset, jotka tekisivät meille mahdolliseksi arvostella luontoa, heti kun vain katsomme nykyhetkeä pitemmälle. Niinpä esimerkiksi — etsimättä vieraasta äärettömyydestä ja pysyäksemme vain siinä huomaamattomassa pisteessä, jonka me muodostamme — meille on tuntematonta kaikki se, mikä koskee mahdollista haudantakaista elämäämme, ja me unohdamme, ettei tietoisuutemme nykyisellä asteella mikään oikeuta meitä väittämään, ettei olisi jonkinlaista enemmän tai vähemmän tietoista, enemmän tai vähemmän vastuunalaista kuolemanjälkeistä elämää, tämän kuitenkaan tarvitsematta sen takia olla ulkopuoleisen tahdon päätösten alainen. Se olisi hyvin uskalikko, joka väittäisi kiven kovaan, ettei meissä eikä muissa jää eloon mitään aivojemme saavutuksista, hyvän tahtomme ponnistuksista. On mahdollista — ja tarkat havainnot näyttävät, jollei todistavan tuota ilmiötä, niin ainakin sallivan, että se luetaan tieteellisten mahdollisuuksien joukkoon — on mahdollista, ettei osa persoonallisuudestamme tai hermostovoimastamme haihdu olemattomiin. Tässähän on tulevaisuus, missä ne lait pääsevät hyvin laajalti vaikuttamaan, jotka yhdistävät syyn seuraukseen ja jotka päätyvät aina luomaan oikeutta, kun ne tapaavat ihmissielun ja kun niillä on edessään vuosisatoja. Älkäämme unohtako, että luonto, joskin sanomme, ettei se ole oikeudenmukainen, on kuitenkin johdonmukainen, ja silloinkin, kun olisimme päättäneet astua vääryyden palvelukseen, se olisi meille vaikeaa, sillä meidän pitäisi pysyä johdonmukaisina; ja mikä sitten erottaa johdonmukaisuuden oikeudesta, kun se joutuu kosketuksiin meidän ajatustemme, tunteittemme, intohimojemme, aikomustemme kanssa?