CHAPTER XVI

 Mainitsin kerran esimerkkinä Napoleonin ja hänen kolme huutavinta ja tunnetuinta vääryyttään, jotka olivat myöskin kolme hänen onnelleen tuhoisinta vääryyttä. Niitä oli ensiksikin Enghienin herttuan murha. Herttua tuomittiin käskystä, tutkimatta ja todistuksitta ja tuomio pantiin toimeen Vincennesin haudoissa. Murha kylvi tuon häikäilemättömän diktaattorin ympärille sammumatonta vihaa ja kostonhalua, joka ei enää asettunut. Niitä oli sitten Bayonnen katala päällekarkaus, jolla, kun siihen liittyi halpamaisia juonia hurskaiden ja liian herkkäuskoisten Espanjan Bourbonien perinnöllisen kruunun riistämiseksi, hän sai aikaan sodan, missä tuhoutui kolmesataatuhatta miestä ja keisarikunnan koko tarmo, koko moraalinen kunto, suurin osa sen tenhovoimaa, melkein koko sen varmuus, melkein kaikki uskollisuuden tunteet sitä kohtaan ja kaikki sen onnelliset kohtalonvaiheet. Niitä oli vihdoin hirvittävä Venäjän retki, jota ei voi millään puolustaa ja joka päättyi hänen onnensa lopulliseen murskautumiseen Beresinan jäällä ja Puolan lumihangissa.

 

Tästä asiasta puhuttaessa sanoin, että on lukuisia syitä näihin ihmeellisiin onnettomuuksiin, mutta kun tarkastelee perin pohjin kaikkia olosuhteita, kaikkia enemmän tai vähemmän odottamattomia tapahtumia aina neron luonteen muutokseen, varomattomuuksiin, väkivaltaisuuksiin, mielettömyyksiin ja huumautumiseen asti, aina onnellisen kohtalon petokseen asti, luulee näkevänsä halveksitun inhimillisen oikeuden hiljaisen varjon seisovan onnettomuuden lähteen partaalla. Tuossa inhimillisessä oikeudessa ei ole oikeastaan mitään yliluonnollista, ei mitään mystillistä; sen muodostavat hyvin ymmärrettävät hyvitysvaatimukset, tuhannet hyvin olennaiset pikku seikat, lukemattomat väärinkäytöt, lukemattomat valheet; eikä se suinkaan synny traagillisena hetkenä odottamatta ja täysissä aseissa kuten antiikin Minerva kohtalon kauheasta ja päättäväisestä otsasta. Kaikessa tässä on vain yksi mystillinen seikka: se on inhimillisen oikeuden ikuinen läsnäolo, mutta me tiedämme, että ihmisen luonto on hyvin mystillinen. Kunpa tuo mysteerio pidättäisi meitä toistaiseksi. Se on varmin, syvin, hyödyllisin. Se on ainoa, joka ei koskaan tule herpaisemaan hyväätekevää tarmoamme. Ja jollemme löydäkään jokaisen elämästä, kuten Napoleonin, tuota kärsivällistä ja valpasta varjoa, jollei oikeus aina olekaan yhtä toimelias, yhtä jäävitön, niin aina on kuitenkin hyödyllistä tuoda se ilmi, missä ikinä sen huomaa. Joka tapauksessa se synnyttää epäilystä ja kyselyä, joka antaa parempia neuvoja kuin kieltäminen tai tyhjä, veltto ja sokea myöntäminen, jollainen niin usein pääsee huuliltamme, sillä kaikissa tämänlaatuisissa asioissa tulee paljon vähemmän kysymykseen todistaminen kuin huomion kiinnittäminen ja erikoisen rohkean ja vakavan kunnioituksen herättäminen kaikkea sitä kohtaan, mikä vielä pysyy selittämättömänä ihmisten teoissa, niiden liittymisessä yleisiltä näyttäviin lakeihin ja niiden seurauksissa.