芬兰语小说：Seikkailumatka 10. Makuutoveri

»Tässä sitä nyt ollaan!» voihkaisi kauppaneuvos hiljaa surumielin itsekseen, kun poliisi oli jättänyt hänet ja mennyt varsinaisiin tehtäviinsä. »Tässä minä istun, jo tätä ilmankin puolittain vankina, ja odotan matkatavaroitani. Ja tuon mamsellin molemmat veljet, jotka tehden minut sedäkseen ovat saattaneet minut mitä joutavanpäiväisimpään pulaan, matkustavat ympäri seudun ja tulevat varmasti tänne takaisin, kun näkevät olleensa väärillä jäljillä. Jos huomaavat minut kanssarikolliseksi, niin saanpa onnitella itseäni, sillä että minä olen koko kirottuun juttuun niin syytön kuin vastasyntynyt lapsi, sitä ei tietysti kukaan usko. Ja miten olen menetellyt poliisiin nähden? Taivaan Jumala, jos se myöhemmin tulisi sanomalehtiin ja Dorothee saisi sen lukea — silloin olisin myöty mies!»

Kauppaneuvos jäi vielä pitkäksi aikaa istumaan pöydän ääreen mietteissään, jotka eivät olleet juuri ilahduttavia. Mutta kun yö yhä läheni ja tupakansavu ahtaassa vierashuoneessa kävi yhä tiheämmäksi, päätti hän mieluummin mennä omaan huoneeseensa. Hän pyysi senvuoksi itselleen kynttilän, nousi hitaasti portaita ylös, kulki pitkin käytävää ovelleen, avasi sen ja aikoi juuri haukotellen astua sisään, kun näki siellä tulta ja pöydän ääressä vieraan istumassa.

»Oh, pyydän tuhannesti anteeksi», huudahti kauppaneuvos, peräytyen tämän odottamattoman huomion tehdessään, »olen erehtynyt ovesta».

Vieras nyökäytti välinpitämättömästi hiukkasen päätään, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Saatte mielellänne anteeksi!» ja tutki sitten edelleen edessään olevia papereita. Kauppaneuvos sitävastoin painoi oven hiljaa ja kohteliaasti jälleen lukkoon, ollakseen sisällä olevaa vierasta enää häiritsemättä ja etsiäkseen oman huoneensa. Mutta missä se oli? Käytävän monien ovien joukosta hän ei enää sitä löytänyt, ja missä hän yrittikin sisälle, oli joku huoneessa tai ovi oli suljettu. Vielä kerran hän meni takaisin portaille, löytääkseen sieltä tullessaan oven ikäänkuin vaistomaisesti. Mutta hänen tiensä johti hänet taas samaan huoneeseen, jossa mies istui pöydän ääressä lukemassa, eikä hänelle jäänyt muuta neuvoksi kuin mennä alakertaan kysymään numeroaan.

»Herra kauppaneuvoksen numero — mikä numero on herra kauppaneuvoksella?»

»Numero seitsemän.»

»Numero seitsemän, herra kauppaneuvos!» toisti isäntä.

»Ei, se ei ole mahdollista», sanoi herra Mahlhuber; »siinä huoneessa asuu eräs toinen herra. Numero seitsemäntoista kenties.»

»Ei, numero seitsemän», sanoi nyt isäntä, kumartaen hiukan hämillään, »ah, hyvä herra kauppaneuvos, teidän ei pidä panna pahaksenne —»

»Mutta numero seitsemässä asuu jo joku», sanoi tämä lujasti. »Minä katsoin varmasti sinne.»

»Minä tiedän kyllä, herra kauppaneuvos», sanoi isäntä, hymyillen ystävälliseltä hymyään, »mutta kauhean lukuisat vieraat, jotka juuri tänä iltana tulivat — pelkkiä pyhiinvaeltajia —»

»Niin, sitä vastaan minulla ei ole mitään muistutettavaa; sanokaa minulle vain numeroni!»

»Minun täytyi sijoittaa se herra teidän kanssanne samaan huoneeseen», lausui mies epätoivoisen päättäväisesti.

»Minun huoneeseeni?» huusi kauppaneuvos, ja vähällä oli, ettei hän pudottanut kädessään pitämäänsä kynttilää; kynttiläsakset ainakin putosivat.

»Muu ei tosiaankaan ollut mahdollista.»

»Minun pitää siis maata tuon vieraan kanssa samassa huoneessa?»

»Vain yksi yö, paras herra kauppaneuvos. Hän on oikein kelpo mies ja minun hyvä ystäväni.»

»Mutta, piru viekään, miksi ette sitten ota häntä omaan huoneeseenne?» kysyi kauppaneuvos varsin johdonmukaisesti.

»Paras herra kauppaneuvos, minun huoneessani on jo vaimo ja neljä lasta», puolustelihe isäntä, samalla ikäänkuin lepytelläkseen silitellen hänen olkapäätään. »Kaikki, mikä on oikein —»

»Vaimo ja neljä lasta yhdessä huoneessa?» sanoi kauppaneuvos päätään pudistaen. »Mutta mitäpä se minuun kuuluu? Minä vuokrasin teiltä tänään iltapäivällä huoneen minulle yksin, ja maksan mielelläni siitä sen, mitä voitte vaatia molemmilta yhteensä. Toimittakaa vain vieras mies ulos sieltä; minä en voi maata toisen kanssa samassa huoneessa! Se on vastoin minun luontoani.»

»Oletteko te naimisissa?» kysyi isäntä.

»En — kuinka niin?»

»Niin, minä vain ajattelin — mutta enhän minä toki voi sitä herraa heittää ulos huoneesta, arvoisa herra kauppaneuvos», valitti isäntä, »eikä koko kaupungissa ole enää ainoatakaan vapaata paikkaa. Tiedän, että teillä on täysi oikeus, ja jos te ehdottomasti tahdotte, niin toisen herran täytyy lähteä, mutta ette uskokaan, kuinka suuren ystävyydentyön teette minulle, jos annatte hänen olla. Mihinkään muuhunkaan huoneeseen en voi häntä panna, sillä yhdessäkään ei ole vähempää kuin neljä tai viisi, ja monessa on vielä useampiakin. Se oli ainoa tyhjä vuode. Ja niin kelpo mies!» — Ja nyt ryhtyi kaunopuhelias isäntä pyytämään ja vannottamaan sekä esittämään kuvauksia kauppaneuvoksen saamasta rakastettavasta makuutoverista, niin että hyväntahtoinen kauppaneuvos, joka tuskin voi kieltäytyä täyttämästä ainoankaan ihmisen pyyntöä, lopuksi myöntyi ja palasi vihdoin huoaten, kynttilä kädessä, numero seitsemään.

Sinne saavuttuaan hän koputti kohteliaasti ovelle ja astui, hänelle tyrkytetyn huonetoverin muristua: »Sisälle!» omaan huoneeseensa, lausuen arasti: »Hyvää iltaa — suonette anteeksi.»

»Hyvää iltaa», sanoi huoneessa olija, taivuttaen päätänsä taaksepäin ja varjostaen kädellään silmiään, voidakseen paremmin tuntea tulijan, »aiotteko tekin nukkua täällä?»

»Kyllähän minulla oli sellainen aikomus», vastasi kauppaneuvos, kuitenkin hiukan hämmästyneenä kysymyksestä. »Olen asunut tässä huoneessa puoleltapäivin saakka.»

»Ah, niin, minä tiedän», sanoi vieras, »näin tavaranne tänne tullessani. Isäntä aikoi koettaa hankkia teille toisen makuuhuoneen.»

»Minulle?» huudahti kauppaneuvos, todellakin äimistyneenä tuon miehen levollisesta kylmyydestä, jonka kuitenkin oikeastaan olisi pitänyt — hän tunsi sen epäselvästi — pyytää häneltä anteeksi. Mutta vieras katkaisi nämä ajatukset lyhyesti, sanoen ystävällisemmin kuin hän tähän saakka oli puhunut:' »No, katsokaammepa, miten voimme tänne sijoittua, herra makuutoveri! Kyllä sopu sijaa antaa. Ja sitäpaitsihan meidän täytyy sietää toisiamme vain yksi yö, ja tämä on minulle joka tapauksessa mieluisempaa kuin jos isäntä olisi pannut minut yhteen jonkun hurskaan kanssa. Olkaa hyvä ja painakaa puuta!»

Vieras asetti sitten kynttilän hiukan mukavammin, nojasi päätään vasempaan käteensä ja syventyi uudelleen edessään oleviin kirjeisiin tai papereihin, joista ei enää nostanut katsettaan.

Hän oli nuori, kaikesta päättäen solakka mies, iältään noin neljänkolmatta ja kuudenkolmatta väliltä, hyvin ja muodinmukaisesti puettu, mutta hänellä oli silmäänpistävän pitkä, tumma tukka, otsalla kaksi ylöspäin käännettyä Jupiter-Ammon-kähärää, ja myös pitkä, suippo täysiparta; joka tapauksessa hän oli muukalainen, ja murteestaan päättäen itävaltalainen. Vasemman käden etusormessa hänellä oli iso sinettisormus, jossa oli punainen kaiverrettu kivi; hänen mustassa kaulahuivissaan oli kenties oikea briljantti — kauppaneuvos ei ollut jalokiventuntija — ja takki, jossa oli yksi nappirivi, oli kiinni kaulanauhan neulaan saakka.

Kauppaneuvos Mahlhuber istui sohvalla, edessään himmeästi palava talikynttilä, johon oli tullut pitkä karsi, ja tuijotti syvissä ajatuksissa lukijaan, joka ei laisinkaan enää kiinnittänyt häneen huomiota. Hänen edessään palava kynttilä loi häneen punertavaa, tutisevaa valoa, joka pani pään ääriviivat liikkumaan ja näytti hiljaisilta vavahduksilta, ja syvät huokaukset, joita hän samaan aikaan näytti voivan vain vaivoin pidättää, kunnes ei enää voinut niitä ehkäistä, kävivät vihdoin pienelle hyväluontoiselle miehelle itselleenkin kamaliksi.

Vieras oli varmaan hyvin onneton — oli kenties saanut kotimaastaan surullisen kirjeen ja istui nyt miettien sitä mielessään. — Mutta, hyvä Jumala, eihän hän voinut auttaa, hän oli jo osallisena useammissa vieraissa jutuissa kuin halusi ollakaan, ja miesparan täytyi katsoa, miten itse suoriutuisi osakseen tulleista kärsimyksistä. Jokaisella ihmisellä on yleensä kuormansa kannettavanaan, toisilla raskaampi, toisilla kevyempi — hänellä oli paiseensa, ainakin sen seuraukset, ja maksansa — hänen huonetoverinsa vääntelehti varmaan muissa huolissa.

Ajattelemisesta hän tuli väsyneeksi, mutta hillitsi itseään kuitenkin vielä ja olisi oikeastaan mieluummin suonut, että vieras olisi ensin mennyt makuulle. Silloin tämä äkkiä alkoi haukotella, ja kauppaneuvos tuskin huomasi sen, kun hänenkin leukaluunsa alkoivat liikkua, eikä hän enää voinut laisinkaan pidättäytyä.

»Teitä rupeaa nukuttamaan», sanoi vieras.

»Minuako? Suokaa anteeksi, tässä vain veti niin —» Taas keskeytti haukotus kaikki kenties aiotut huomautukset. »Tunsin vain leuoissani hiukan vetoa. Mutta se tulee vilustumisesta, jonka alaiseksi hiljakkoin jouduin. Kaikki paha kerääntyy minulla maksaan ja leukoihin; minä sairastan maksatautia.»

»Niinkö?» sanoi vieras, välittämättä hänestä sen enempää.

»Niin», sanoi kauppaneuvos huoaten, »minun maksani on kolmea tuumaa liian iso — se ei sovi minulle enää, eikä se pienenekään, suurenee vain, kunnes se kerran työntää sydämeni paikoiltaan».

Vieras huokasi syvästi, osanottavasti, mutta ei vastannut mitään, kunnes herra Mahlhuber, joka sentään entisten matkamuistojensa takia halusi saada tietää, kenen kanssa hän oikeastaan tulisi makaamaan yön samassa huoneessa, sanoi hyvin kohteliaasti: »Mutta, arvoisa herra, kenen kanssa minulla oikeastaan on ilo olla niin läheinen naapuri?»

»Olen tohtori Wickendorf Wienistä», sanoi vieras, katsomatta ylös papereistaan.

»Ah, Wienistä — vai niin, katsokaahan!» huudahti kauppaneuvos, jonka päähän pälkähti uusi ajatus. »Olen tosiaankin jo kerran aikonut matkustaa Wieniin, jotta — hm, sepä sopisikin todella oikein erinomaisesti ja saattaisi olla meidät tänne niin onnellisesti yhteen tuoneen kaitselmuksen hyvänsuopa viittaus. Sallitteko, että teen teille erään kysymyksen?»

»Mitä te haluatte?» kysyi vieras, suunnaten katseensa hitaasti kynttilän ylitse, mutta hämmästyi varsin suuresti, kun hänen makuutoverinsa, joka oli noussut sohvalta, tuli häntä kohti pää alas taivutettuna, niinkuin olisi tahtonut pässin tavoin puskea hänet tuolilta alas.

»Olkaapa hyvä ja koettakaa tätä paikkaa» sanoi kauppaneuvos, tultuaan niin lähelle vierasta, että tämä jo aikoi hypähtää tuoliltaan, ja ojensi alastaivutettua päätään hänelle sekä viittasi oikealla etusormella lähelle päälakeaan. »Olkaa niin hyvä ja koettakaa tätä paikkaa!»

»Mutta mitä te tahdotte?»

»Tähän, jos saan pyytää — vielä hiukan enemmän oikealle — niin, se on oikea paikka, ettekö tunne siinä mitään?»

»En.»

»Ettekö kerrassaan mitään, ettekö mitään kuhmua?»

»En, pikemminkin kolon —», sanoi tohtori Wickendorf. »Löitte kai ylös tullessanne päänne portaisiin?»

Kauppaneuvos voihkaisi.

»Löin pääni portaisiin?» toisti hän huoaten, »suokoon Jumala, ettei se olisi mitään muuta kuin sitä, mutta minä olen jo kauan tahtonut neuvotella jonkun kuuluisan wieniläisen lääkärin kanssa, ja kohtalo näyttää nyt olevan minulle suotuisa. Maksani on nimittäin kolme tuumaa liian iso», jatkoi kauppaneuvos nopeasti, kun nuori mies aikoi keskeyttää. »Minulla on ihramainen kasvettuina maksassani, jonka tunnen ulottuvan kylkiluihin, palleaan ja vatsalaukkuun. Mutta pahinta on, mitä kotilääkärini kuitenkaan ei tahdo myöntää, sen kanssa yhteydessä oleva aikaisemmin leikattu paise.»

»Herra, tehkää niin hyvin ja olkaa vaiti», huusi tohtori Wickendorf, vääntäen kasvojaan niinkuin olisi niellyt katkerovettä, »minä rupean heti voimaan pahoin, kun kuulen tuollaista».

»Pahoin?» huusi kauppaneuvos; »lääkäri, ja rupeatte voimaan pahoin — koettakaahan tätä paikkaa — paise oli kutakuinkin kyyhkysenmunan kokoinen, se liikkui hiukan, kun koski sitä sormillaan, ja —»

»Mutta mitä se minuun kuuluu?» huusi nuori mies ja kääntyi inhoten poispäin, »enhän minä ole lääkäri, että kiusaisitte minua sellaisilla perin surkeilla asioilla.»

»Ettekö lääkäri?» huudahti kauppaneuvos todellakin hämmästyneenä, »mutta ettekö te äsken itse sanonut olevanne tohtori?»

»Minä olen filosofiantohtori, mutta en lääkäri» mutisi nuori mies suuttuneena itsekseen.

»Oh, siinä tapauksessa pyydän tuhannesti anteeksi» sanoi pieni mies hyvin säikähtyneenä ja hiipi takaisin sohvannurkkaansa, väärin ymmärretyn tohtorin syventyessä jälleen pohtimaan kirjoituksiaan.

Mutta kauppaneuvokselle kävi kolkoksi tai kenties pitkäveteiseksi istua sillä tavoin vastapäätä tuota hiljaista, synkkää miestä, kun ei edes saanut puhua maksastaan. »Tohtori — kenenkään ihmisen ei oikeastaan pitäisi saada lupaa sanoa itseään tohtoriksi, jollei ole oikea lääkäri, sillä siitähän täytyy lopuksi johtua rangaistavaa sekavuutta. — Eikä tuolla miehellä ole vähintäkään tunnetta toisten kärsimyksille», lisäsi hän ajatuksissaan, päätään vakavasti pudistaen, »rupeaa voimaan pahoin, kun lähimmäinen kertoo hänelle tuskiaan, — ja on kaiken lisäksi töykeä. Minä menen maata.» Ja sydämen pohjasta huoaten hän päätti heti panna toimeen tämän hyvän aikomuksen.

Vuode oli hyvä — peite hiukan raskas ja lämmin, mutta sitä ei käynyt muuttaminen; miksi hän makasi vieraissa vuoteissa, kun hänellä oli kotona parempi! Kunpa hän edes saattaisi nukkua, korvatakseen jotenkuten viime yön laiminlyönnit ja säikähdykset. Hyvä Jumala, mitä kaikkea hän olikaan näinä viimeisinä neljänäkymmenenäkahdeksana tuntina kokenut! — Ja missä hän nyt oli? — Hän sammutti kynttilän, jottei hänen vain tarvitsisi enää laisinkaan nähdä epämiellyttävää vierasta paikkaa, ja aikoi sitten, sanoen huonetoverilleen kohteliaasti »Hyvää yötä!» kääntyä oikealle kyljelleen; mutta toinen kynttilä paloi vielä, eikä hän voinut nukkua, jos huoneessa paloi valkea. Se ei käynyt, olkoonpa hän kuinka väsynyt tahansa; aikoiko tuo mies siis lukea koko yön?

Kauppaneuvos kääntelehti melkein kokonaisen tunnin vuoteessaan, nukkumista ei käynyt ajatteleminenkaan, ja hänen ähkimisensä teki vihdoin vieraankin tarkkaavaiseksi.

»Ettekö voi nukkua?» sanoi tämä, kääntäen päätään puoleksi häneen päin.

»En, herra tohtori — ainakaan en niin kauan kuin kynttilässä on tulta», vastasi kauppaneuvos, joka oli lujasti päättänyt ainakin antaa uuden kiusanhenkensä tietää, mikä hänet teki rauhattomaksi. Mutta tohtori Wickendorf joko ei ollut laisinkaan kuullut viittausta, tai ei ollut sitä ymmärtänyt, sillä hän luki levollisesti edelleen, ja vasta unettoman uudistunut voihke herätti hänet vihdoin jälleen hänen ajatuksistaan.

»Hyvä herra», sanoi hän ja katsoi raskaasti huoaten ylös kirjastaan, kääntyen kokonaan toisen vuodetta kohti, »kuulkaahan, te ette ole vielä sanonut minulle edes nimeänne».

»Mahlhuber!» voihkaisi kauppaneuvos.

»Ah, rakas Mahlhuber, näyttää siltä, että ette kuitenkaan voi nukkua —»

»Ainakaan en niin kauan kuin kynttiläni palaa.»

»Siinä tapauksessa kenties suostuisitte», jatkoi tohtori, kuuntelematta vastaväitettä, »antamaan minulle apuanne eräässä hyvin vaikeassa asiassa».

»Apuani?» sanoi kauppaneuvos, nousten säikähtyneenä istumaan vuoteessaan, »hyvä herra tohtori, minä en voi auttaa itseänikään enkä laisinkaan aio sekaantua toisten ihmisten asioihin enempää kuin jo olen aivan vastoin tahtoani niihin sekaantunut. Kun vain sallisitte minun —»

»En pyydä teiltä mitään muuta kuin neuvoanne», sanoi tohtori, kiinnittämättä suurempaa huomiota puheeseen. »Teille ei tule siitä vähintäkään vastuunalaisuutta, teidän nimeänne ei edes mainita asian yhteydessä. Kuten sanottu, vain neuvoanne minä toivon, sillä olen jo usein huomannut, että aivan puolueettoman, levollisen miehen arvostelu monta kertaa osuu helposti ja kuin leikkien oikeaan, meidän kuolevais-parkojen koettaessa turhaan päästä jotakin keinotekoista tietä onnelliseen, tyydyttävään tulokseen. Se koskee erään sellaisen ihmisen elämää ja kuolemaa, joka teki mitä inhoittavimpia, mitä kehnoimpia rikoksia —»

»Elämää ja kuolemaa?» huusi kauppaneuvos, säikähtyneenä.

»Pyydän, älkää keskeyttäkö!» sanoi tohtori, ojentaen samalla kättään kaukaista tyhjää huoneennurkkaa kohti ja jatkaen kumealla, mutta innostuneella äänellä, »— joka teki mitä inhoittavimpia, mitä kehnoimpia rikoksia kristillisen tai, oikeammin, teeskennellyn hurskauden varjossa, pääsi luikertelemalla perheisiin ja vietteli tyttäret, tunkeutui liikkeisiin ja saattoi ne vararikkoon, liittyi miljoonamiehiin ja imi heidät tyhjiksi, kunnes he epätoivoissaan riensivät nopeaan kuolemaan tai kurjuudessa ja hivuttavassa taudissa hoippuivat hautaansa kohti. Viimeinen sattunut tapaus on pelottavin, enkä tiedä vielä, mitä seurauksia siitä on. Siveellisten lakiemme mukaan ei sellainen rikollinen saa jäädä rankaisematta, ja kuitenkaan häntä ei voi panna kiinni, kuitenkin hän on tähän saakka ovelasti osannut välttää kaikkea, mikä antaisi oikeudelle vähimmässäkään määrin tilaisuutta ahdistaa häntä —»

»Senhän täytyy olla paatunut roisto!» huudahti kauppaneuvos, puolittain siinä toivossa, että hän tämän huomautuksen tehtyään taas voisi vetäytyä peitteensä alle ja saisi katkaistuksi keskustelun tältä päivältä, mutta puoleksi myöskin valtionkansalaisen oikein kauhuntuntein sellaista hirviötä kohtaan uskonnon varjossa kylvi tuskaa ja kurjuutta maailmaan ja jota maallinen oikeus kaiken lisäksi, huolimatta siitä, että hänen syyllisyytensä oli todistettu, ei voinut vangita ja murskata.

»Saanko ehkä lukea teille nämä muistiinpanot?» sanoi tohtori nyt taas, luoden ystävällisen katseen kauppaneuvokseen, »kun ensin opitte tästä tuntemaan rikoksentekijän luonteen vaikuttimet, niin sitä paremmin voitte lausua arvostelunne. Minä pelkään, että hyvän Jumalan itsensä täytyy lähettää salama tai kamala tauti tai jotakin muuta senkaltaista tuollaisen ihmisen rangaistukseksi, sillä en näe muuta keinoa, miten päästä hänen kimppuunsa — viimeinen rikos olisi muuten selvästi näytettävä toteen ja sen olisi todistettava häntä vastaan.»

»Mutta minä luulisin, että poliisiviranomaisten pitäisi kuitenkin kyetä todistamaan hänen syyllisyytensä!» huudahti kauppaneuvos. »Mitä varten he sitten ovat olemassa?»

»Teitte tuossa vaikean kysymyksen», hymyili tohtori, »mutta saatuanne kuulla yksityiskohdat myönnätte minun olevan oikeassa.»

»Kuinka paljon kello nyt oikeastaan on?» sanoi kauppaneuvos, turhaan koetettuaan pimeässä nurkassaan nähdä kellonsa taulua.

»Oh, kello on tuskin kymmentä, meillä on vielä kylliksi aikaa nukkumiseen. Mutta olkaa nyt hyvä ja seuratkaa tarkkaavaisesti yksityiskohtia, niin hämmästytte sellaista pahuuden verkkoa.»

Kauppaneuvos aikoi vielä tehdä vastaväitteitä: kello oli kymmenen, ja hänen oli mentävä levolle, sillä jos hän valvoi yli tuon ajan, niin hän sai auttamattomasti kärsiä siitä seuraavana päivänä; mutta hän häpesi tällaisenkin pelottavan välttämättömyyden edessä osoittautua välinpitämättömäksi asiassa, joka koski todella vaarallisen ihmisen rankaisemista tai ilmisaamista. Ja hän koetteli vielä kerran maksaansa ja päätänsä, huokasi raskaasti ja tuskaisesti sekä sanoi vihdoin alistuen:

»No hyvä, herra tohtori, jos asia todella niin on, niin alkakaa Jumalan nimessä. — Se kai ei kestä kovin kauan?»

»Tuskin puoltakaan tuntia», kuului ainakin tässä suhteessa lohdullinen vastaus, ja tohtori niisti kynttilän, kakisteli kurkkuaan, joi kulauksen olutta vieressään olevasta lasista, nojasi jälleen päänsä vasempaan käteensä ja alkoi: