芬兰语小说：Seikkailumatka 9. »Hirven» seurue

»Hirven» vierashuone oli tänään kutakuinkin täynnä juhlapukuisia ihmisiä, joita matkustaja oli jo koko joukon kaduillakin tavannut. Siellä juotiin paljon olutta, ja kaikkiin suuntiin kannettiin lukemattomia ruoka-annoksia, jotka kuitenkin katosivat yhtä pian kuin tulivatkin. Siitäkin sai kauppaneuvos kärsiä, sillä hän tahtoi ensin syödä huoneessaan, jonne tilasi häränpaistia ja tuoreita papuja sekä pullollisen viiniä; mutta turhaan hän odotti sitä puoli tuntia: se ei tullut. Hän huusi portailta, mutta kukaan ei kuunnellut häntä. — Alhaalla avattiin ja suljettiin ovia ja sieltä kuului katkonaista puhetta, kuten: »Annos vasikanpaistia» — »Perunoita» — »Kolme puolikasta olutta» — »Heti» — »Tulen paikalla». Joitakuita tällaisia huudahduksia hänkin sai vastaukseksi, mutta ei muuta mitään, ja hän ymmärsi vihdoin, että jos hän ylimalkaan aikoi syödä jotakin tänään, niin hänen täytyi mennä vierashuoneeseen, päästäkseen siellä liikuteltavien elintarpeiden ja juomien kohdalle.

Se onnistuikin hänelle vihdoin vaivan jälkeen, ja kun nuori viinuri eli tarjoilijapoika, joka kantoi lautasta aivan kuin olisi hommannut jollakin tavoin sattumalta tai omaksi huvikseen, oli tuonut hänelle varsin hyvää häränpaistia ja varsin huonoa punaviiniä, painautui pieni mies nurkkaansa parin politikoivan baijerilaisen porvarin väliin ja kuunteli kärsivällisesti heidän hänen ylitseen vaihtamiansa mielipiteitä uusimmista tapahtumista, vast'ikään puhjenneen Venäjän-sodan puoltelua ja tuomitsemista, sekä heidän arvosteluaan isänmaan ministeriöstä. Nuo molemmat väkevän oluen hiukkasen kiihoittamat miehet esittivät silloin lausuntoja, jotka täyttivät aran kauppaneuvoksen ensin hämmästyksellä, sitten todellisella kauhulla. Jos joku, joka piti Baijerin ministeriön puolta, olisi heitä kuunnellut, niin hänenhän olisi täytynyt luulla, että hän, kauppaneuvos Mahlhuber, Ludviginristin omistaja ja uskollisin alamainen, oli yhtä mieltä kuin nämä miehet, ja jos hän nyt nousisi ja kantaisi lautasensa toiselle pöydälle — olettaen, että toinen pöytä olisi vapaana —, niin voisi siitä syntyä kaunis selkkaus noiden kaikkeen valmiiden ihmisten kanssa. Niin suuresti kuin hän olikin iloinnut ajatellessaan ankaran kävelyn jälkeen, syötävää ateriaa, ei ruoka eikä juoma maistunut hänestä miltään. Vaikka se olikin ikävää häränpaistiin nähden, niin se oli hyväkin viinin tullessa nautittavaksi, ja hän oli juuri tyhjentänyt pullon ja syönyt paistiannoksensa, kun vielä kaksi virkapukuista miestä, eilinen poliisi ja Thüringenistä tulevan kyytivaunun kuljettaja, astui huoneeseen ja tuli heidän pöytäänsä. Jumalan kiitos, nuo punaiset tasavaltalaiset lakkasivat nyt politikoimasta!

»Hyvää iltaa, hyvät herrat», sanoi kyytivaunun kuljettaja, nostaen käden sotilaallisesti lakkiinsa tervehdykseksi; »tämä paikka kai ei vielä ole otettu?»

»Ei, olkaa niin hyvä vain!» sanoi toinen poliitikko. »Oletteko kuullut mitään uutta sotanäyttämöltä? — onko uusia sanomalehtiä?»

»Minullako? Ei!» sanoi kyytilaitoksen virkailija. »Mutta tässä kaupungissa on juuri vastikään tapahtunut onnettomuus», lisäsi hän sitten vakavammin.

»Onnettomuus? Täälläkö Lichtenfelsissä?»

»Niin», sanoi kyytivaununkuljettaja, »Porraskadulla putosi muuan muurari parka, suuriperheinen, telineiltä».

»Sanoitteko: perheineen?» huudahti keskustelua hiukan hajamielisesti kuunnellut kauppaneuvos säikähtyneenä.

»Ei, ei», nauroi kuljettaja, »miehellä oli vain suuri perhe kotona, mutta hän taittoi niskansa».

»Tehän nilkutatte, herra vaununkuljettaja?» sanoi toinen kauppaneuvoksen pöytänaapureista, joka oli noussut antaakseen paikkansa kyytivirkailijalle, »mikä teidän jalassanne on?»

»Oh, ei mitään», tuumi hän, puolittain kauppaneuvokseen kääntyneenä, »äskettäin eräänä iltana, vähää ennen maatamenoa, kävelin vielä kerran paljain jaloin huoneeni poikki; mutta samana päivänä oli nuorin tyttöni rikkonut ikkunaruudun, ja yksi terävä-, piikin tapainen sirpale oli sattumalta joutunut lattianrakoon ja jäänyt siihen pystyyn. Kun siis kuljen tuvassa —»

»Taivaan tähden, lakatkaa!» pyysi häntä kauppaneuvos, joka jo ajatellessaankin niin pelottavaa haavoittumista tunsi kuin puukonpiston kiireestä kantapäähän saakka, »sehän menee läpi luiden ja ytimien».

»Mikä sitten?» kysyi kuljettaja hämmästyneenä.

»No se, että astuitte niin terävään lasiin», sanoi kauppaneuvos, yhä vielä silminnähtävästi tutisten.

»Minäkö?» kysyi kauppaneuvos hämmästyneenä. »Minäkö astuin lasiin?»

»Mutta tehän kerroitte meille juuri —»

»Ettäkö sellainen lasinsirpale oli huoneessani? Niinpä kyllä,» nauroi kuljettaja, »mutta onhan ihmisellä silmät, ja kun minä kuljin paljain jaloin, niin olen aina hirveän varovainen».

»Mutta tehän sanoitte, että se oli syynä teidän nilkuttamiseenne —»

»Minun nilkuttamiseeni? Minä en nilkuta enää ensinkään», sanoi kuljettaja levollisesti, »jalkani oli vain hiukan puutunut».

Muut nauroivat, ja kuljettaja nousi seisomaan, sytyttäen sikaarinsa, mutta kauppaneuvos katsoi hiukan hämmästyneenä ympärilleen, sillä hän ei oikein tiennyt, oliko mies tosissaan vai tahtoiko pitää häntä pilkkanaan. Mutta poliisi keskeytti hänen ajattelunsa, käyttäen hyväkseen tyhjäksi tullutta paikkaa sekä oluttuvan vapautta, ja istuutui, nostaen kätensä kunnioittavasti lakin reunaan, kauppaneuvoksen viereen.

»Ettekö vielä ole kuullut mitään tavaroistanne, herra kauppaneuvos?» kysyi hän niin ystävällisesti kuin poliisi ylimalkaan voi olla ystävällisen näköinen.

»Ah, te olette se herra, joka lähetti sähkösanoman minun puolestani?» vastasi kauppaneuvos ja punastui samassa, sillä hän valehteli tällä hetkellä, teeskennellessään järjestysviranomaiselle, ettei ollut tuntenut häntä. Hyvä Jumala, hänhän tahtoi salata, ettei hän tuntenut oloansa tämänpäiväisten tapahtumain jälkeen varsin turvalliseksi, ja luuli voivansa parhaiten toteuttaa sen olemalla olevinaan välinpitämätön. Mutta poliisi, jolla ei ollut vähintäkään epäilystä siivoon vieraaseen nähden, sanoi hymyillen ja kohteliaasti:

»Niinpä niin, herra kauppaneuvos, palvelukseksenne! Ikävä asia se, että noin menettää matkatavaransa! Ja anteeksiantamatonta on, ettei tavarain vastaanottaja pitänyt parempaa huolta. Totta totisesti, jos tavarat kerran on määrätty menemään Lichtenfelsiin, niin ne on myöskin jätettävä Lichtenfelsiin. Muutoin on ystävyys lopussa.»

Kauppaneuvos harkitsi vielä, pitäisikö hänen ilmoittaa miehelle, että matkatavarat eivät suinkaan olleet määrätyt Lichtenfelsiin, ja ajatteli juuri, minkä tekosyyn hän keksisi sille, että oli ihan odottamatta astunut täällä junasta, kun poliisi tuli hiukan lähemmäksi häntä, toi paksut viiksensä niin liki kauppaneuvoksen korvaa kuin mahdollista — itse asiassa niin liki, että muutamat pystyt karvat kutittivat hänen korvaansa — ja sanoi hiljaisella äänellä:

»Tiedättehän, herra kauppaneuvos, mitä teille tänä aamuna sanoin siitä karanneesta neidistä —»

»Karanneesta?» huusi kauppaneuvos säikähtyneenä, »onko siis taas onnettomuus tapahtunut?»

»Onnettomuusko? — No, onnettomuus se ei kai juuri ole», tuumi poliisi puolustellen, »nuorilla ihmisillä on vilkas veri, ja he tekevät monta kertaa kepposia, joita eivät tekisi, jos olisivat viisikolmattavuotta vanhempia. Mutta me saimme viime junassa tiedon kartanosta, joka on tuon nuoren naisen koti. Näyttää siltä, että hän on näinä päivinä —»

»Mutta Herran nimessä», sanoi kauppaneuvos kauhuissaan, »mistä nuoresta naisesta te sitten puhutte? En ymmärrä sanaakaan kaikesta siitä, mitä sanotte?»

»Mistä nuoresta naisesta?» sanoi poliisi, »no, siitä paenneesta, josta meille sähkötettiin tänne, ja jonka takia me aluksi pidätimme teidän veljentyttärenne, kun hän kulki niin yksin iso käsityölaukku kainalossaan».

Kauppaneuvos huokasi syvään, mutta ei vastannut enää sanaakaan, ja poliisi jatkoi, käyden tuttavallisemmaksi, kun saattoi antaa niin mieltäkiinnittäviä tietoja:

»Näyttää siltä, että tuon nuoren tytön piti lähipäivinä mennä naimisiin miehen kanssa, joka oli hänelle vastenmielinen, mutta että hän teki vielä oikeaan aikaan ratkaisevan päätöksen ja karkasi. Kaikesta päättäen hän on noussut junasta Bambergissa, sillä sikäläinen poliisi on, kuten meille ilmoitettiin, saanut tietoonsa ja pidättänyt kaksi epäluulonalaista henkilöä.»

»Bambergissako?» sanoi kauppaneuvos.

»Niin», vakuutti poliisi. »Ja viime junassa, joka meni täältä ohitse noin tunti sitten, tulivat myöskin hänen molemmat veljensä kartanosta ja jatkoivat heti matkaansa Bambergiin. He tiedustivat minulta, eikö täällä ollut näkynyt mitään epäluulonalaista, Ja minä saatoin ilmoittaa heille jo noiden kahden nuoren naisen pidättämisen. — Oivallinen keksintö, tuo sähkösanomalaitos», lisäsi poliisi hymähdellen, »ja poliisi kuuluukin sen keksineen».

»Minkä? Kenet? Sen nuoren tytönkö?»

»Ei, sähköttämisen», vakuutti poliisi itsetyytyväisesti hymyillen, »ja kaikkein yksinkertaisimmalla tavalla. Kun hän oli sen tehnyt, niin kuuluu herra poliisimestari huudahtaneen: 'Tuo ei ole mikään ihme, osaan minäkin tuon tehdä' — Mutta niin se käy aina. Viisaat ihmiset keksivät, ja muut herrat sanovat sitten: 'Niin, tuo ei ole mikään ihme, osaan minäkin tuon tehdä'.»

»Mutta millä tavoin se on keksitty?» kysyi kauppaneuvos, sillä huolimatta niistä monenlaisista ajatuksesta, jotka hänen aivoissaan pyörivät, hän kuitenkin oli utelias saadakseen kuulla, millä tavoin kirkaskypäräinen mies perustelisi ja kehittelisi sellaista olettamusta.

»Se on kauhean yksinkertaista», nauroi tämä; »koko juttuhan perustuu kellojensoiton periaatteeseen, kuten esimerkiksi ravintoloissa. Jos soittaa kerran, tulee viinuri, kaksi, niin siivoojatar, kolmasti, niin renki. Sama on laita poliisilaitoksessa, missä erilaisilla soitoilla, yhden kerran tai useampia kertoja vetäisemällä, kutsutaan sitä tai tätä järjestyksenvalvojaa, ja meilläkin on täällä kaksi tai kolme kellonvedintä päälletysten. Virkaveljeni oli oikeudenistuntosalin odotushuoneessa parin sinne tuomansa vangin kanssa, kun asia juolahti mieleen. Mutta sensijaan että olisi ollut viisas ja ottanut sille patentin, hän kertoi sen eräälle kirjurille, tämä jutteli siitä jonkun professorin kanssa, ja kuinka olikaan, järjesti professori jutun sen mukaan — ja nyt on joka kerta, kun kellon nuorasta vedetään, vaikkapa soitettaisiin vain Bambergiin, maksettava kolmekymmentä kreuzeria — laskekaahan kuinka monta puolikasta olutta sillä voisi juoda!»

»Hm», sanoi kauppaneuvos, jonka piti nyt poliisin mielestä olla täysin selvillä sähköttämisestä, mutta joka kuitenkin oli enemmän huvitettu toisesta asiasta, »kaksi tuon nuoren naisen veljeä matkusti siis tämän kautta Bambergiin noutamaan pakolaista?»

»Aivan niin, herra kauppaneuvos», vastasi poliisi. »Minua säälittää tyttö-raukka. Hyvä Jumala, jos hän kerran ei halua ottaa sulhastaan, niin on kovaa pakottaa hänet siihen; mutta se on asia, jonka perhe saa ratkaista omassa keskuudessaan. Poliisin täytyy joka tapauksessa tehdä velvollisuutensa, ja jos hän olisi joutunut minun käsiini, niin olisin luovuttanut hänet, vaikkapa hän olisi ollut minun oma sisareni.»

Tämän uljaan tunnustuksen jälkeen virkapukuinen mies nousi kolisten seisomaan, ryyppäsi oluensa loppuun, antaen samalla katseensa tarkastaen kiertää salissa olevissa henkilöissä, ja aikoi juuri sotilaalliseen tapaan hyvästellen lähteä huoneesta, kun eräs unohtunut kohteliaisuus johtui hänen mieleensä.

»Teidän veljentyttärenne toivottavasti voi oikein hyvin, jos saan kysyä», sanoi hän kohteliaasti kumartuen kauppaneuvokseen päin, »kenties vain hiukan väsynyt matkasta?»

»Kyllä — kiitos», vastasi kauppaneuvos ja tunsi, kuinka veri oikein syöksymällä tulvi hänen otsalleen ja ohimoilleen, kun hänen täytyi valehdella kuninkaalliselle virkamiehelle.

»On ikävää, varsinkin naisille», lisäsi kohtelias poliisi, »menettää matkatavaransa, vaikkapa vain vähäksi aikaa. No, toivottavasti saatte kaikki tänne takaisin huomenna aamujunassa. — Toivon teille hauskaa iltaa, herra kauppaneuvos!»

Ja kilisevin kannuksin ja kalahtelevin miekanhankkiluksin mies mennä jytyytti ovesta ulos.