芬兰语小说：Seikkailumatka 5. VIHERIÄ KAMARI

»Jumalan kiitos, päivä on päättynyt!» mutisi kauppaneuvos hiljaa itsekseen, kun hän, istuinpatja toisessa sekä sateensuoja ja päällystakki toisessa kädessä kulki matkalaukkua ja kynttilää kantavan neidin seuraamana portaita myöten ylös »viheriään kamariin». »Nyt nukutaan yö hyvin, ja sitten voi tässä jatkaa virkein voimin matkaansa. — Ah, tämäkö on viheriä kamari?» keskeytti hän tuumailunsa, kun hänen tiennäyttäjänsä työnsi auki jonkinlaisen ullakkokomeron ja pyysi häntä tulemaan lähemmäksi, »hm, se on varsin yksinkertainen».

»Niin, meillä on täällä tosiaankin hiukan ahtaat tilat, herra Mahlhuber», sanoi neiti, ja kauppaneuvos kääntyi nopeasti, milteipä säikähtyneenä häneen päin. Mutta samassa hänen mieleensä juolahti matkustajakirja, ja hän nyökkäsi myöntäen päällään neidin jatkaessa anteeksipyyntöjään huoneen puolesta, ylistämällä sensijaan vuodetta, jossa herra Mahlhuber makaisi kuten Abrahamin helmassa.

Kauppaneuvoksen mielestä tuntui hiukan epäselvältä, millaista se tulisi olemaan, ja hän laski permannolle tavaransa, avasi katolle päin olevan ikkunan, nosti painavaa höyhenpatjapeittoa, laski sen tutkivin, hiukan epäluuloisin katsein takaisin ja katsoi sitten kynttilää, jonka neiti oli asettanut pöydälle. Kun kaikki oli sikäli valmista, vetäytyi tämä nyt takaisin ovelle ja näytti vain odottavan vieraan enempiä määräyksiä tai kenties hänen kiitostaan siitä, että vuode oli niin oivallinen. Mutta kauppaneuvos ajatteli vain lepäämistä ja rupesi aukomaan takin nappeja, luoden olkapäänsä ylitse katseen emäntäänsä, nähdäkseen eikö tämä merkki ollut kyllin selvä.

»No, herra Mahlhuber, onko kaikki niinkuin olla pitää?» sanoi tämä vihdoin, kykenemättä lähtemään paikalta saamatta suosiollista tunnustusta, »oletteko tyytyväinen?»

»Täydellisesti; nukkukaa oikein hyvin!» sanoi kauppaneuvos.

»Toivotan hyvää unta!» sanoi neiti. »Ja kun ette enää tarvitse kynttilää, pyydän että ystävällisesti panette sen oven eteen lattialle; noudan sen siitä myöhemmin. — Niin, nähkää hauskoja unia!» lisäsi hän, hymyillen kohteliaimmalla tavallaan, ja katosi sitten, vieraan hiljaa mutistun kiitoksen seuraamana, kuten oli tullutkin.

»Viheriä kamari!» mutisi tämä edelleen, kun näki olevansa yksin ja katseli päätään pudistellen ympärilleen pikku huoneessa, jonka rajoina oli kolmella taholla valkoinen kalkkiseinä ja neljännellä, jonka vieressä vuode oli, kalteva, höyläämättömistä laudoista tehty väliseinä, »viheriä huone? Koko pesässä ei ole viheriäistä pilkkuakaan! Ja lakaistu täällä ei ole sitten kun viime viikolla — vuoteen alla olkia, ja tuolla nurkassa pari vanhoja saappaita. — Hm, hm, Dorothee on loppujen lopuksi oikeassa, ja parasta olisi ollut, että tohtori Mittelweile olisi itse lähtenyt matkalle. Hyvä Jumala, tyyni, rauhaa rakastava mies, mitä kaikkea olenkaan jo tänään kokenut ja tehnyt ja — kärsinyt — hm, hm. No, nyt on ainakin ilta, ja suokoon rakas Jumala meille rauhallisen yön.»

Näin sanoen kauppaneuvos veti yömyssyn korvilleen — sillä hän oli yksinpuhelun aikana täydellisesti riisuutunut — ja nosti oikeaa jalkaansa, mennäkseen korkeaan vuoteeseen, kun hän tuli ajatelleeksi kynttilää ja sitä hänelle annettua tehtävää, että se olisi pantava aivan oven viereen. Kynttiläsaksia ei kaiken lisäksi ollut vadilla, eikä kauppaneuvos vihannut mitään niin suuresti kuin kynttilänsydämen katkua. Vetäen siis jalkansa takaisin hän otti kynttilän ja vei sen, sitä ennen kuitenkin vielä kerran pantuaan tohvelit jalkaansa, määrätylle paikalle ja nousi sitten, syvään ja kiitollisesti huokaisten, hyvin pehmeään, mutta hiukan isoon vuoteeseen. Siinä hän veti peitteen leukaansa saakka ja odotti nyt, että neiti noutaisi kynttilän, sillä sitä ennen hän ei kuitenkaan voisi nukkua.

Mutta hetki toisensa jälkeen kului, eikä neiti tullut; oven raosta veti hiukan, ja liekki lepatti sinne tänne, niin että tali valui isoina kimppuina alas. Ei kai tuosta vain koidu onnettomuutta?

»Hm, tuo on kiusoittavaa», mutisi hän nousten istumaan vuoteessaan, nähdäkseen kynttilän paikan paremmin, ja painuen takaisin makuulle, kun näki sen olevan aivan irti seinästä. Palavasta talikynttilästä huolimatta hän kyllä vihdoin nukkuisi; mutta eipä vain, se oli suorastaan mahdottomuus, ja jos odottaisi sitä, että kynttilänpätkä palaisi itsestään loppuun, niin se voisi kestää vielä puoli tuntia ja kauemminkin. Ainakin neljännestunnin hän jo oli odottanut kiusaantuneena, yhä kärsimättömämpänä että se käytäisiin noutamassa pois.

Tila kävi hänelle silloin sietämättömäksi, ja hän päätti nousta vuoteesta sekä sammuttaa jo käryävän kynttilän. Saattaisihan hän kääntää sen ylösalaisin, ja häntä suututti, ettei ollut jo aikoja sitten tehnyt sitä. Ajatuksissaan hän suoritti tuon työn viisi tai kuusi kertaa perätysten, sillä hän aikaili nousta juuri lämmenneestä vuoteesta, ja käänteli silloin tietämättään oikeata kättään; mutta kynttilä jäi kyllä ennalleen ja lepatti edelleen. Epätoivoisen päätöksen tehden hän lopuksi heitti peitteen ylleen, heilautti molemmat jalat vuoteesta ja työnsi ne tohveleihinsa sekä astui pari askelta kynttilää kohden, kun hän äkkiä säikähtyneenä pysähtyi ja jäi kuuntelemaan, kuin olisi ulkoa käytävästä kuullut jotakin. - Jos neiti olisi tullut sisään juuri nyt ja nähnyt hänet sellaisessa puvussa! Ensi säikähdyksessään hän todella aikoi paeta takaisin vuoteeseensa, mutta — vuoteen alla kahisi jotakin oljissa, ja hän silmäsi nopeasti sinne: siellä saattoi olla hiiri. Paitasillaan hän ei enää kuitenkaan voinut jäädä seisomaan, ja kääntyen nopeasti ja päättävästi kynttilään päin hän juuri kumartui ja ojensi kättänsä, sen ottaakseen, kun ovi avautui ja neiti ilmautui samassa tarkoituksessa kynnykselle.

»Jeesus Maria!» huusi hän, aivan kuin olisi nähnyt aaveen, kun näki edessään miehen, joka ei suinkaan ollut vastaanottokelpoinen, ja samalla hetkellä, kun säikähtynyt neiti uudelleen läimäytti oven kiinni ja katosi jäljettömiin, peräytyi kauppaneuvoskin vuodettaan kohti, ällistyneenä mutisten: »Pyydän tuhannesti anteeksi!»

Kun kauppaneuvos lopuksi jälleen pisti päänsä esiin sen yli suojaksi vedetyn peitteen alta, paloi kynttilä, jonka molemmat olivat jättäneet paikalleen, levollisesti edelleen, eikä toista vuoteesta-nousemista nyt käynyt ajatteleminenkaan. Se hirveä nainen saattaisi samassa aikomuksessa yhä vielä seisoa oven takana ja jälleen valita saman onnettoman hetken sen avaamiseen. Sen täytyi palaa loppuun, ja aivan kuin epätoivoisesti itsensä voittaen hän vihdoin sulki silmänsä, vakaasti päättäen nukkua, olipa huoneessa valoa tai ei. Siitä huolimatta hän ei kyennyt sitä tekemään, ja noin puoli tuntia hän lienee maannut unen ja valveillaolon rajamailla, kun loppuunpalanut sydän vihdoinkin kaatui, lehahti vielä kerran heleään liekkiin ja sitten sammui.

»Jumalan kiitos!» voihki kauppaneuvos, vain puolittain tietoisena tilastaan, ja kääntyi nyt päättäväisesti oikealle kyljelleen, saadakseen korvatuksi, mitä oli menettänyt niin kevytmielisesti uhratusta yörauhastansa. Silloin hän kuuli taas vuoteen alta kahinaa, mutta tällä kertaa paljon kovempaa kuin äsken sekä samalla hiljaista vikinää, aivan kuin siellä olisi maannut kissanpoika tai jotakin senkaltaista.

»No se vielä puuttui!» murisi kiusaantunut vieras hiljaa ja kiukkuisesti, »mikä siellä nyt taas on?» — Hän kuunteli hetkisen, mutta kahina taukosi, ja hän alkoi juuri saada uudelleen unen päästä kiinni, kun se taas alkoi ja entistä kovempana.

»Hyvä Jumala!» sanoi kiusautunut kauppaneuvos, väkivalloin tukehduttaen kirouksen, »eikö tuollainen voi tehdä epätoivoiseksi terveintäkin kristittyä! Ja tällaisessa minun pitäisi vapautua keltaisesta hypertrofiastani!»

Kahina ja vikinä tuli nyt kovemmaksi, ja vuoteessa olijalle kävi pian epäilemättömän selväksi, että joku koiranpenikka oli tehnyt makuusijan itselleen juuri vuoteen alla oleviin olkiin ja että sitä nyt kiusasivat kirput ja pahat unet. Mutta omaa nukkumistaan hän näin ollen ei voinut laisinkaan ajatella, eikä myöskään tullut kysymykseenkään huutaa paikalle palvelusväkeä, ja kauppaneuvos päätti vihdoin, kahinan ja vikinän yhä lisääntyessä, nousta vielä kerran vuoteestaan ja heittää pienen rauhanhäiritsijänsä ulos ovesta. Nyt enää ei tarvinnut pelätä päällekarkausta kynttilän takia.

Tunnustellen varovaisesti tohveleitaan, jotka hän nopeasti veti taas jalkaansa, kumartui tuo arvon mies, pää hiukan taaksepäin taivutettuna, kun hänen täytyi painaa sitä vuodetta vastaan, vuoteensa edessä lattiaan ja etsi oljista kädellään suuttumuksensa esinettä. Kauan ei kestänytkään, kun hän sai kiinni koiranpennusta, joka kosketuksen tuntiessaan vikisten kääntyi selälleen, tarttui sen turkkiin ja vei sen, kömpelösti pystyyn noustuaan, ovelle. Kompastuen kynttilänjalkaan, jota hän ei ollut enää ajatellut, hän kuitenkin lopuksi löysi salvan, avasi sen ja heitti vikisevän rakin ulos, säestäen tätä tekoaan hiljaisella, mutta sitä hartaammalla kirouksella.

»Kas niin», sanoi hän sitten, kun ovi oli taas huolellisesti pantu säppiin, »kas niin, nyt on sekin surkea juttu lopussa, ja pääsenpä kerran ainakin lepoon. — Oi, minun maksani!»

Ja jälleen mennen peitteen alle hän koetti asettaa kipeän paikan niin mukavasti kuin mahdollista, ja pani sitten oikean kätensä päänsä päälle, pamaukseen siinä olevaa hänelle yhä niin suurta surua tuottavaa paisekkeen arpea, niin kauan, että teki kipeätä, ja kiusaten sitten itseään ajatuksella, että siitä joka tapauksessa ehdottomasti aikoinaan kehittyy syöpä, joka vie hänet hitaasti hautaan. Jo monta pitkää yötä hän oli samalla tavoin voihkinut unissaan, ja nytkin väsymys vei taas voiton ja lähetti jo hänen nähtäväkseen epämääräisinä, häilyvinä unikuvina kuluneen päivän elämykset. Mutta ne eivät tulleet oikeassa järjestyksessä, vaan alkoivat viimeisestä, sillä hän kuuli jälleen selvästi äskeisen kahinan ja vikinän ja aikoi juuri, unissaan, lohduttaa itseään sillä tietoisuudella, että se on pelkkää unta, kun häly kävi voimakkaammaksi ja vilkkaammaksi ja hän vihdoin, oikein hypähtäen, nousi taas istumaan vuoteessaan, kuunnellakseen sitä.

»Jeesus Maria Josef!» huudahti hän melkein tahtomattaan, saatuaan aivan eittämättömän varmuuden siitä, että jälleen häntä häirittiin, »siellä alla on, totta vieköön, vielä yksi elukka, ja minä kun jo koettelin kaikkialta! No, teitäpä yötä kelpaa ajatella! Mutta jos minä milloinkaan pääsen takaisin Gidelsbachiin, niin ilahdutanpa mieltäni ehdottamalla sille kirotulle tohtorille samaa matkaa ja samaa yömajaa täällä — mikä tämän nimi taas olikaan? Vuoroin vieraissa käydään!»

Mutta mietiskely ei tässä mitään auttanut; koiranpenikkaa ei saanut filosofoimalla pois eikä rauhoittumaan, ja useita kertoja koetettuaan »kiusanhengestä» huolimatta päästä nukuksiin, onnettoman matkustajan täytyi, jollei tahtonut uhrata koko yötä sellaisiin kokeiluihin, nousta vuoteesta kolmannen kerran. Taas hän tarttui sen niskasta kiinni, kantoi sen ovelle, aukaisi oven ja heitti sen siitä ulos, sulki oven taas ja meni vuoteeseen neljännen kerran tänä päivänä, saadakseen niin tarpeellista lepoa.

Se oli turhaa, sillä tuskin hän oli maannut siksi kauan, ettei enää kiukutellut jo tapahtuneen takia, kun vikinä alkoi uudelleen. Turhaan taisteli hän taas asianhaarojan valtaa vastaan: hänen täytyi vielä kerran nousta vuoteestaan, heittämään ulos kolmatta koiraa, ja sateensuojansakin hän nyt kopeloi käsille, koettaakseen sillä, ennenkuin taas meni vuoteeseen, joka paikasta vuoteen alta, eikö siellä kenties olisi vielä piilossa tuollainen pieni hirveä elukka vain häijyn varmana odottamassa sitä hetkeä, jolloin hän nukkuisi. Hän ei voinut enää huomata missään mitään; olkia oli kaikkialla, mutta ei koiraa, ja pantuaan sateensuojan nojaamaan vuodetta vasten, kuin uutta surkeutta aavistaen, hän oli juuri kääntynyt ja istuutunut makuusijalleen, nostanut sitten jalkansa peitteen alle, kun uusi kahina, jota pian senjälkeen seurasi tuo onneton vikinä, saattoi hänet epätoivoisena alkamaan ajon uudestaan. Hän etsi kyllä nyt rikkitikkunsa esiin, saadakseen selon näiden kirveiden yömeluajien pesästä, ja löysikin ne, mutta hänellä ei ollut kynttilää, minkä niillä sytyttäisi, ja hän pelkäsi valaista niillä hajalleen levitettyjä olkia. Saattoihan siitä helposti syttyä tulipalo, ja se tässä vielä puuttuisi! Kepillä hän nyt työnteli kaikkiin nurkkiin ja kulmiin, vuoteen alle joka suuntaan, pesukaapin alle, loukaten sääriluunsa sen terävään laitaan, ja vaatekaapin alle, lyöden siihen polvensa niin kovasti, että luuli olevansa täysin oikeutettu pelkäämään syöpäpaisetta.

»Neljä koiranpenikkaa!» mutisi hän sitä tehdessään hiljaa itsekseen, »missähän lienee emä, vai tulleeko sekin, vielä näkyviin? Neljä tuollaista pientä viheliäistä rakkia! Ja kunpa ne edes olisivat kaikki yht'aikaa antaneet tiedon itsestään, niin olisin voinut nukkua jo ainakin tunnin. Sitäpaitsi varmaankin saan täällä isoine maksoilleni kuolemantaudin ohuissa vaatteissani; — kunhan vain tohtorini olisi täällä!» lisäsi hän hieman suuttuneena, palatessaan jälleen vuoteeseensa ja huoahtaen heittäytyessään takaisin patjoille.

Kauppaneuvos parka — hänen leponsa piti muodostua vain hirveän lyhyeksi, sillä hän ei ollut ehtinyt vielä painautua edes lempipaikalleen, kun nyt suorastaan kammottavaksi käyvä vikinä alkoi uudestaan Kuin kyykäärmeen pistämällä hän hypähti pystyyn vuoteessaan. Miltei itsetiedottomasti hän haparoi kädellään pistoolejaan, joiden oli tottunut tietämään riippuvan vuoteensa yläpuolella, vaikkakin sen asian muisto toi pistoksen hänen sydämeensä, etsi kilistintä, millä kutsuisi apua kiusaansa. Kumpaakaan ei ollut löydettävissä: ei mitään muuta kuin paljas, vino seinä, ja jääkylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäpiitänsä, kun hän ajatteli, että hän tässä vanhassa vieraassa rakennuksessa ehkä oli saattanut joutua yliluonnollisten asiain kanssa tekemiseen. Mutta koiranpenikat olivat kuitenkin olleet luuta ja lihaa; olihan hän tuntenut kädessään lämpimän, pehmeän turkin! Ja mistä tuli nyt tuo uusi lisä? Minkä nurkan huoneesta hän oli jättänyt tutkimatta, ja eikö ollut arvoituksellista, että ne pysyivät aina ääneti vain juuri siihen asti, että hän taas pääsi vuoteeseensa makaamaan?

Nyt hän aikoi antaa pikku rakin vikistä niin kauan kuin sitä halutti, ja kietoutui siitä syystä päättäväisesti peitteeseensä, mutta — hän ei kyennyt toteuttamaan aikomustaan. Hieno ynisevä ääni tunkeutui läpi hänen luittensa ja ytimiensä, ja hänen täytyi lopuksi taas nousta ja lähettää vikisijä muiden perässä ulos — mutta vain saadakseen toistaa saman leikin yhä uudestaan. Kuten silmänkääntäjän tyhjentymättömästä hatusta tulee taukoomatta kukkavihkoja ja kortteja, kanarialintuja, munia ja nenäliinoja, niin tuli pehmeästä olkikasasta koiranpenikoita, ja kauppaneuvos rupesi lopuksi — sillä kaikkeenhan tottuu — pitämään luonnollisena asiana sitä, että hänen oli koko yö heitettävä koiranpentuja ovesta ulos. Sitä tehdessään hän lohduttautui sillä ajatuksella, ettei hän koskaan ollut kuullut koiralla olevan enempää kuin yhdeksän penikkaa, ja tyynnytti, kymmenettä ulos heittäessään, mieltään sillä, että myönsi niiden voivan olla peräisin kahdesta emästä. Puolittain nukuksissaan, sillä hän tuli vähitellen uupuneeksi oudosta työstä, hän heti tuon kamalan äänen kuullessaan pisti kätensä vuoteen alle, tarttui yhä kovemmin vinkuvaa eläintä korvista ja heitti sen, tuskin enää tietoisena tilastaan, menemään, jääden odottamaan toisen ilmaantumista.

Vasta aamun hämärtäessä hän sai levon; eilis-iltainen puolittainen renki tuli kömpelösti kolistellen portaita ylös juuri kun kauppaneuvos viskasi seitsemättätoista ulos ovesta.

»Tuossa», huusi hän samalla, »on teille vielä yksi, ja seuraavan, joka vain vielä tulee huoneeseeni, minä heitän ulos ikkunasta, niin totta kuin nimeni on Hieronymus. onko tämä majatalo oikeita ihmisiä varten, kun huone vilisee täynnä koiria!» Ja paiskaten oven kiinni niin, että ikkunat helisivät, hän heittäytyi taas vuoteeseensa ja kuuli vielä vain, kuinka renki otti tuon pienen rakin syliinsä, silitti ja hyväili sitä sekä kompuroi sitten, se mukanaan, alas portaita, kuten oli tullutkin.

Sitten hän ei kuullut enää mitään; väsymys voitti vihdoinkin, ja hän vaipui syvään, milteipä sairaloiseen uneen, josta renki myöhemmin, määrätyllä hetkellä, tuskin sai hänet ravistetuksi hereille.

»Siinä on taas yksi!» sanoi hän vielä unessa, joka varmaan oli vainonnut häntä vielä nuo lyhyet hetketkin. »Pirun penikka, jollen minä sinua nyt —»

»Mitä se hullu höpsöttää?» sanoi renki levollisesti ja jatkoi työtään, saadakseen hänet valveutuneeksi, »hoi, hoi — kahvi on pöydällä, eikä kyytivaunun tuloon enää ole pitkää aikaa.»

»Kuka on pöydällä?» kysyi kauppaneuvos, äkkiä valveutuen ja nousten vuoteessaan pystyyn kuin pyssystä ammuttuna. »Pyhä Jumalan äiti!» lisäsi hän sitten voihkaisten, muistaessaan taas viime yön elämykset, »koko ruumiini on kuin peitottu ja ruhjottu! Ja siksi annoin kyytivaunun jatkaa matkaansa, että saisin täällä kunnollisesti levätä, ja nyt — mutta kyllä minä sanon neidille ajatukseni asiasta — missä neiti on?»

Mutta mies, jolle hän arveli kysymyksen tehneensä, oli velvollisuutensa täytettyään ja herätettyään tuon kummallisen matkustajan, jonka vaatteet olivat puhtaina tuolilla, saappaat välkkyvän kiiltävinä vuoteen vieressä, taas palannut muihin toimiinsa, eikä kauppaneuvos Mahlhuber voinut tehdä muuta kuin vatkata vielä jonkun aikaa vihaansa ja ennen kaikkea nopeasti pukeutua. Taivas varjelkoon, jos hän myöhästyisi kyytivaunusta ja hänen olisi pakko viettää vielä yksi yö tässä talossa, tässä kamalassa »viheriässä kamarissa»! Mutta hänellä oli vielä riittävästi aikaa, ja huutaen taas palvelijaa, joka, odottaen juomarahaa, tänä aamuna saapui hyvin nopeasti paikalle, hän kannatti kapineensa matkatavaratoimistoon, jotta ne siellä punnittaisiin ja lähetettäisiin sitten eteenpäin.

Mutta alakerran ihmisille, ja erittäinkin neidille, hän päätti kerrankin painavasti lausua mielipiteensä sellaisesta kohtalosta — hän oli jo napittanut takkinsa kiinni ylös asti, näyttääkseen oikein lujalta ja päättäväiseltä, ja käveli tosiaankin pienessä huoneessaan nopein askelin pari kertaa edestakaisin, toistaakseen mielessään ne suuttumuksen sanat, jotka aikoi viskata heitä vastaan. Oliko sellainen kohtelu soveliasta kunnon miehelle, vaikkapa ei olisi lainkaan kysymys kauppaneuvoksesta? Eikö ollut alhaista tuolla tavoin suorastaan varastaa sairaalta hänelle niin tarpeellinen uni, sillä eihän riittänyt se, että hänen huoneeseensa pantiin joku koira, ei, hänet salvattiin pienten, kurjien, vinkuvien, ulvovien rakkien joukkoon ikäänkuin olisi ollut aikomuksena tehdä hänestä tykkänään loppu! »Te — neiti, te», aikoi hän sanoa, ja samalla katsoa läpitunkevin silmäyksin, »kuinka te uskallatte —»

»Kahvi on valmista», ilmoitti renki jälleen, nostaen päänsä ullakkoluukusta näkyviin, »ja jollette heti tule, ette voi enää juoda sitä».

Ei juoda kahvia — koko päivä olisi ollut hukassa häneltä, ja nopeasti hän sieppasi matkalakkinsa ja lähti kulkemaan alakertaan nopein, päättävin askelin, jotka kuitenkin kävivät varovaisemmiksi, kun hän tuli verrattain jyrkille portaille.

Neiti seisoi portaitten alapäässä, ja ystävällisesti hymyillen sekä luoden katseensa kainosti maahan — luultavasti hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin he eilen illalla olivat viimeksi nähneet toisensa — hän sanoi kohteliaasti: »Toivon kaikesta sydämestäni, että olette hyvin levännyt. Ettekö nyt hyväntahtoisesti tule lähemmäksi ja juo kahvia!»

Hyvin levännyt — kaiken lisäksi vielä ivaakin! Hyvin levännyt seitsemäntoista koiran parissa, se oli jo liikaa, ja nyt neiti saisi kuulla!

»Rakas neiti», sanoi kauppaneuvos äänellä, johon kuitenkin sekoittautui kärsityn vääryyden aiheuttamaa liikutusta ja joka senvuoksi kuului pehmeämmältä kuin oli tarkoitettukaan, »rakas neiti, pyytäisin —»

»Oh, arvoisa herra Mahlhuber», keskeytti neiti hänet nopeasti, »teillä ei ole mitään anteeksipyydettävää — sehän oli oikeastaan minun syyni!»

»Mitään anteeksipyydettävää?» kysyi kauppaneuvos, jonka silmälasit olivat lämpimämmässä huoneessa peittyneet huurteella ja joka senvuoksi taivutti päätään alaspäin, nähdäkseen niiden ylitse, »anteeksipyydettävää —»

»Luulin teidän jo kauan sitten menneen levolle, — ja uskalsin senvuoksi —»

»Levolle?» toisti kauppaneuvos ja kumartui yhä enemmän alaspäin, nähdäkseen emäntänsä kasvojen ilmeen, »luuletteko, arvoisa neiti, että yleensä saattaa mennä levolle, jos koko huone on täynnä koiria?»

»Täynnä koiria, herra Mahlhuber? — Mutta taivaan tähden, kuinka niin: täynnä koiria?»

»Jos on oikeutettu», sanoi kauppaneuvos, astuen pöydän ääreen ja antaen vihansa kohdistua vähemmän luoksepääsemättömään kahviin, jota hän kaato kuppiin ja joi seuraavan keskustelun aikana, »käyttämään lähes puolentoista tusinan johdosta sanaa 'täynnä', niin voin vastata siitä, mitä väitän. Oletteko ystävällinen ja annatte minulle laskuni?»

»Puolitoista tusinaa koiria? Mutta, hyvä herra Mahlhuber — olkaa hyvä — kaikkiaan kaksi guldenia viisitoista kreuzeria — puolitoista tusinaa koiria? — Meillä on vain yksi ainoa villakoiranpenikka, jonka kyytilaitoksen hoitaja vasta viime viikolla toi minulle Bambergista.»

»Yksi ainoa?» huusi herra Mahlhuber suuttuneena, pannen pöydälle maksun illallisestaan ja yösijastaan, »sanotteko te sitä yhdeksi ainoaksi? — Seitsemäntoista, sanon minä, seitsemäntoista olen tänä onnettomana yönä omin käsin ottanut vuoteeni alta ja heittänyt ulos ovesta ja — emä on ehkä vieläkin siellä ylhäällä.»

»Seitsemäntoista koiraa?» huusi neiti, laskien ensin rahat ja pannen ne taskuunsa, sekä lyöden sitten kädet päänsä yli yhteen, »seitsemäntoista koiranpenikkaa?»

Kauppaneuvos nyökäytti kahvikupin takaa, joka juuri oli hänen huulillaan.

»Mutta meillähän on vain yksi ainoa koira, joka tosin makaa siellä ylhäällä ja jonka eilen tykkänään unohdin.»

»Tahdotteko väittää, ettei minulla ole viittä aistiani jäljellä ja etten viettänyt unetonta yötä?» huusi matkustaja.

»Voi taivasten tekijä!» huusi neiti, jolle koko seikka näytti nyt yht'äkkiä vaikenevan, »silloin se penikka on tullut aina takaisin huoneeseen seinästä olevasta reiästä.»

»Mistä reiästä?» huusi kauppaneuvos pelästyneenä.

»Herra kyytiaseman hoitaja on teettänyt reiän vuoteen alle seinään, ettei penikka likaisi huonetta, jos ovi olisi kiinni.»

»Ja teillä on vain yksi koira?»

»Vain yksi ainoa!»

»Ja minä siis olen heittänyt sen pienen peto-paholaisen seitsemäntoista kertaa ulos ovesta ja sulkenut oven sen jälkeen, ja se on taas tullut takaisin tuosta kirotusta reiästä, niinkö?»

Neiti aikoi vastata siihen jotakin, kun samalla saapuvan kyytivaunun kolina ja ajajan torventoitotus kutsui hänet pois. Kenties iloissaan siitä, että pääsi niin epämiellyttävää keskustelua jatkamasta, hän nopeasti riensi ulos, katsoakseen, tahtoivatko uudet matkustajat ehkä jotakin, eikä kauppaneuvoksellakaan ollut enää hetkeäkään hukattavissa, jos mieli ehtiä maksaa matkansa ja matkatavarainsa liikapainosta menevän summan ja nousta vaunuun.

Juuri kun hän, tavaroita kantavan rengin seuraamana, aikoi astua ulos ovesta, näki hän pienen villakoiran istuvan keskellä tietä ja raapivan tuuheata turkkiaan ja kuuli sen pitävän liiankin tuttua vikinää. Kauppaneuvos nostikin jo jalkaansa, maksaakseen tuolle pikku pedolle edes jotakin unettomasta yöstään, mutta hänen synnynnäinen hyvyytensä voitti: syvään huokaisten hän kiersi koiran, joka ei välittänyt hänestä mitään tai ei juuri mitään, vaan jatkoi levollisena työtänsä. Ja kauppaneuvos nousi kyytivaunuun, luomatta silmäystäkään taaksensa.