Anna Liisa; Kotoa pois-7

ANNA LIISA (levottomana). Niin, Johannes—

 

JOHANNES. Mitä sinä kiemurtelet siinä? Uskotko, sano?

 

ANNA LIISA. Kyllä—mutta päästä minut jo pois, päästä, hyvä Johannes.

 

JOHANNES. Mihin sinulla on kiire?

 

ANNA LIISA. Kangasta luomaan. Eihän tule vihkimäleninki valmiiksi tällä tavoin.

 

JOHANNES. Niin, vihkimäleninki! Ajatteles, että meillä kolmen viikon perästä on häät! Kuuletko, kolmen viikon perästä, siihen ei ole kuukauttakaan enää. Ei, ei, minä en laske sinua pois, ennenkuin kiedot kätesi kaulaani ja puristat oikein kovasti. Sinä et koskaan minua hyväile, Anna Liisa, mutta nyt sinun täytyy, ei auta muu.

 

ANNA LIISA. Johannes—voi, minkälainen sinä olet!

 

JOHANNES. Niin, niin, käsi kaulaan, et siitä vähemmällä pääse. Ja toinenkin käsi, noin ikään. Ja purista nyt kovasti—muuten puristan minä sinua niin että älähdät. Kolmen viikon perästä minä sinut vien omaan kotiini—uskotko sen!

 

HUSSO (repäisee oven auki, seisahtuu kynnyksen taakse. Hän on vanha, tummanverinen nainen huonoissa vaatteissa. Pienen huivirepaleen alta näkyy paksu, musta, kampaamaton tukka). Voi, surma, sitä rakkautta!

 

ANNA LIISA (hypähtää säikähtyneenä ylös). Husso!

 

HUSSO. Niin, Hussohan minä olen.

 

JOHANNES. Mitä te siellä?

 

HUSSO. En muuta kuin katselen ja ihmettelen.