Anna Liisa; Kotoa pois-6

JOHANNES. Niin minä en sinua uskoisi, kun silmistäsi luen toista.

 

ANNA LIISA. Miksi sitten aina kyselet, koska hyvin tiedät muutenkin.

 

JOHANNES. Kun niin mielelläni tahtoisin kuulla sen omasta suustasi uudelleen ja yhä uudelleen.—Mutta oikeastaan minun pitikin kysyä nyt vähän toisin. Minä, näes, olen niin usein miettinyt sitä, että oletkohan sinä koskaan pitänyt muista kuin minusta? Vai olinko minä ensimmäinen mies, johon sinä rakastuit?

 

ANNA LIISA. Oletko kuullut jotain semmoista?

 

JOHANNES. En ole kuullut, muuten minä vain.

 

ANNA LIISA. Muutenko sinä vain? Ilman mitään aihetta?

 

JOHANNES. Niin—eihän minulla ole aihetta vähääkään. Mutta sittenkin—!

Sittenkin olen utelias tietämään, kuinka sen asian laita oikeastaan on?

Minulla, näes, mahtaa olla vähän taipumusta mustasukkaisuuteen. En

soisi, että kukaan muu mies sinua miellyttäisi.

ANNA LIISA. Ei miellytäkään. Ei nyt, eikä edespäin, saat luottaa siihen.

 

JOHANNES. Mutta aikaisemmin? Ennen minua? Miellyttikö silloin?

 

ANNA LIISA. Silloin olin vaan lapsi. Ymmärtämätön lapsi. Vastahan minä hiljan täytin kaksikymmentä vuotta.

 

JOHANNES. Niin, se on totta. Lapsi sinä olit silloin vielä. Hiljainen, vakava, ajatteleva lapsi, et mikään tavallinen tyttöhuitukka, jonka tunteet lehahtelevat sinne tänne. Minua sinä vaan olet rakastanut, et ketään muuta! Se tieto tekee niin hyvää. Uskotko, että olen nyt kahta vertaa onnellisempi?