CHAPTER VII

 Tämä johtaa meidät onneen, jonka olisi oltava ja joka tulee aikaa voittaen todennäköisesti olemaan varsinainen ihmisonni. On otaksuttavaa, että jos me olisimme ottaneet osaa tämän maailman luomiseen, niin me olisimme antaneet sille, mikä on parasta, epäaineellisinta, selvimmin inhimillistä ihmisessä: tuntuvamman ja tehokkaamman voiman. Rakkauden ajatus, älyn välähdys, oikeamielinen sana, säälintyö, yksinkertainen uhrautumis- ja anteeksiannon halu, myötätunnon synnyttämä liikutus, olentomme kauneuden, hyvyyden tai totuuden jano olisivat voineet synnyttää — jos ne olisivat maailmankaikkeuden silmissä sitä, mitä ne todella ovat sen ihmisen silmissä, joka ne tuntee — ihmeellisiä kukkia, valon, jollaista ei ole ennen nähty, käsittämättömän sopusoinnun, ne olisivat voineet poistaa yön, loihtia esille kevään ja auringon, estää kurjuuden, sairauden, tuskan ja myrskyn, vapauttaa ajatuksen, tehdä tunteet kuolemattomiksi, pidentää nuoruutta, päästää ilon valloilleen, ikuistuttaa elämän. Olisi voinut tapahtua, että ne olisivat vastustamattomia, että ne palkittaisiin kaikkien nähden, kuten työntekijän vaivannäkö, mehiläisen uurastus, satakielen laulu. Mutta nyt me jo tiedämme, että moraalinen maailma on maailma, jossa me olemme ehdottomasti yksin, että se on aivan kokonaan meihin itseemme sisältyvä maailma, joka ei niin sanoaksemme ole missään yhteydessä aineen kanssa ja vaikuttaa siihen vain sattumalta ja kuin poikkeustapauksissa. Siitä huolimatta se on todellinen ja loppumaton, ja jos sanat eivät siitä puhu kuten pitäisi, niin on se siksi, että sanat ovat kokonaisuudessaan pieniä aineen osia, jotka tahtoisivat tunkeutua piiriin, missä aine ei hallitse. Ne hämmentävät aina enemmän tai vähemmän ajatusta herättämiensä kuvien kautta. Ilmaistakseen hennointa ja henkevintä hekumaa, jalointa henkistä huumausta, täydellisintä, järkkymättömintä rakkautta sen täytyy verrata niitä mitä raaimpaan hekumaan ja huumaukseen, mitä aistillisimpaan lihalliseen omistamiseen ja haluun. Eikä siinä kylliksi, että ne täten alentavat alkuperäisten luonnonilmiöiden tasalle kaiken sen, mitä ihmishenki on hankkinut parasta, vaan vastoin tahtoamme pakottavat meidät uskomaan, että vertailtu esine tai tunne on vähemmän todellinen, vähemmän kiinteä kuin se, mihin sitä verrataan. Siinä kaiken sen heikkous ja epäoikeudenmukaisuus, millä koetetaan ilmaista ihmisen salaisuudet. Me kuitenkin tekisimme väärin kiinnittäessämme vain hiukkasen ohimenevää huomiota tuon sisäisen maailman tapahtumiin, joiden täyttä arvoa sanat eivät kykene ilmaisemaan; ne ovat ainoat todellisesti ja puhtaasti inhimilliset, mitä meidän on ollut tähän saakka mahdollista tavata.

 

Älkäämme pitäkö niitä hyödyttöminä, vaikkakin ne häviävät kuten kaste haihtuu kalpean aamukukan terältä aineellisten voimien äärettömään virtaan. Me elämme maailmassa, joka, vaikkakin se on rajaton, on yhtä tiiviisti suljettu kuin teräskuula. Mitään ei joudu ulkopuolelle, koska ei ole mitään ulkopuolta. On ilmeistä, ettei yhtään atomia joudu hukkaan. Silloinkin, kun sukumme häviäisi kokonaan, jäisi kuitenkin, huolimatta ulkonaisista muutoksista, jäljelle siitä tilasta, johon se on sijoittanut tiettyjä ainemääriä, häviämätön periaate ja kuolematon syy. Primäärikauden jättiläismäistä ja tilapäistä kasvullisuutta, sekundäärikauden kaaosmaisia ja tuskin elinkykyisiä hirviöitä: plesiosaureja, ichtyosaureja, pterodaktylejä voisi myöskin pitää vielä lapsellisen luonnon turhina ja ohimenevinä yrittelyinä, naurettavina kokeiluina, jotka eivät tulisi jättämään mitään jälkeä paremmin järjestetyllä maapallolla. Ja kuitenkaan ei mitään niiden ponnistuksista ole joutunut avaruudessa hukkaan. Ne ovat puhdistaneet ilman, hävittäneet hapon hengitettäväksi mahdottoman liekin, järjestäneet sopusointuisemman elämän jälkeläisilleen. Meidän on kiittäminen käsittämättömän villejä sananjalkametsiä siitä, että keuhkomme saavat ilmasta ravintoa, jota ne tarvitsevat, kauhistuttavia lentäviä tai uivia reptiilijoukkoja siitä, että meillä on nykyiset hermomme ja aivomme. Ne ovat tehneet, mitä niiden tuli tehdä. Ne ovat muunnelleet ainetta niille määrätyllä tavalla. Samaten mekin: tuodessamme samaisen aineen murusia siihen korkeimpaan valkohehkumäärään, joka on ominaista ihmisajatukselle, me ilmeisesti kiinnitämme tulevaisuuteen jotakin, joka ei enää häviä.