CHAPTER IV

 Meidän ei pitäisi koskaan surra sellaisia hetkiä, joina kadotamme suuren uskon. Usko, joka sammuu, joustin, joka kätkee, hallitseva ajatus, joka ei hallitse meitä enää, koska me luulemme hallitsevamme sitä vuorostamme — tämä todistaa, että me elämme, että me kuljemme eteenpäin, että me kulutamme paljon, koska emme pysy liikkumattomina. Minkään ei pitäisi olla meille mieluisampaa kuin sellaisen ajatuksen näkeminen, joka on kauan pitänyt meitä yllä ja joka ei voi pitää enää itseäänkään yllä. Ja älkäämme hätäilkö, jollemme voikaan panna mitään katkenneen joustimen sijalle. On parempi, että sija pysyy tyhjänä, kuin että asetamme siihen joustimen, joka ruostuu, tai sijoitamme siihen uuden totuuden, johon uskomme vain puoleksi. Muutoin on sija vain näköjään tyhjä, ja määrätyn totuuden asemesta jää pohjalle nimetön totuus, joka odottaa ja kutsuu. Ja jos sattuisi, että tämä totuus odottaa ja huhuaa liian kauan tyhjään ilmaan, ettei muodostu mitään, joka tulisi korvaamaan poistetun joustimen, niin näet, että moraalisessa kuten fyysillisessäkin elämässä tarve luo välikappaleen, ja että negatiivinen totuus löytää lopulta omasta itsestään tarpeellisen voiman panemaan liikkeelle kauan seisoneet pyörät. Ja usein toteamme, etteivät ne elämät, joilla on vain yksi sellainen käyttövoima, ole vähimmin tärkeitä, vähimmin hyödyllisiä.

 

Muutoin usko ei silloinkaan, kun se häviäisi kokonaan, veisi mukanaan mitään siitä, mitä me olemme sille antaneet, eikä yksikään niistä rehellisistä ja epäitsekkäistä ponnistuksista, joita olemme tehneet laventaaksemme ja kaunistaaksemme sitä, ole mennyt hukkaan. Jokainen niistä ajatuksista, joita me olemme siihen lisänneet, jokainen niistä jaloista uhrauksista, joiden toteuttamiseen sen nimessä meillä on ollut rohkeutta, jättää vaikutuksen moraaliseen olemukseemme. Ruumis katoaa, mutta palatsi, jonka se on rakentanut, pysyy koskemattomana, ja tila, jonka se on vallannut, ei sulkeudu uudelleen. Mutta valmistaa tyyssijoja tuleville totuuksille, pitää hyvässä kunnossa ne voimat, joiden tulee palvella niitä, tehdä omassa itsessään tilaa — siinä työ, joka ei ole hedelmätöntä ja jota ei saa koskaan jättää tekemättä.