XXXV

 Odottaessamme, että laji löytää uuden välttämättömän keinon (ja se löytääkin sen helposti, kun vaara käy suuremmaksi, onpa vielä luultavaa, että se on sen jo löytänyt ja että se parast'aikaa muuttaa osittain kohtaloitamme, ilman että meillä on aavistustakaan sen olemassaolosta), odottaessamme ja työskennellessämme ulospäin, ikäänkuin veljiemme pelastus riippuisi kokonaan työstämme, meidän on, kuten vanhojen tietäjien, sallittu mennä silloin tällöin omaan itseemme. Me sieltä ehkä löydämme vuorostamme jotakin, jonka tarkasteleminen riittää meille hetkiseksi antamaan, jollei täydellistä rauhaa, niin ainakin katoamatonta toivoa. Joskaan luonto ei näytä meistä oikeudenmukaiselta, joskaan mikään ei oikeuta meitä vakuuttamaan, että jokin ylin mahti tai maailmankaikkeuden äly palkitsee tai rankaisee täällä maailmassa tai muualla omantuntomme lakien tai toisten lakien mukaan, joita me ehkä tunnustamme jonakin päivänä, joskin vihdoin suhteissamme lähimmäisiimme vallitsee ihailtava samanarvoisuuden kaipuu, mutta toimiva oikeus on epätäydellinen ja se on alttiina kaikille järjen erehdyksille, kaikille persoonallisen edun juonille ja se on vielä kaikkien "ali-inhimillisen" yhteiskuntatilan huonojen tottumusten alainen — niin on kuitenkin varmaa, että kunkin meidän moraalisen elämämme pohjalla on kuva tuosta näkymättömästä ja lahjomattomasta oikeudesta, jota me olemme turhaan etsineet taivaasta, maailmankaikkeudesta ja ihmiskunnasta. Se toimii tosin tavalla, joka jää huomaamatta toisten ihmisten katseilta ja usein omalta tietoisuudeltammekin, mutta se, mitä se tekee ollakseen salassa ja koskematon, on yhtä syvästi inhimillistä, syvästi todellista. Se näyttää kuuntelevan ja tutkivan kaikkea, mitä me ajattelemme, sanomme, yritämme ulkona elämässä, ja jos kaiken tämän pohjalla on hieman hyvää tahtoa ja vilpittömyyttä, se muuttaa sen siveellisiksi voimiksi, jotka laventavat ja valaisevat meidän sisäistä elämäämme ja auttavat meitä ajattelemaan, puhumaan, yrittämään vielä paremmin tulevaisuudessa. Se ei lisää eikä vähennä rikkauksiamme, se ei torju meistä sairautta eikä salaman tuhoa, se ei yhtään pidennä jonkun jumaloimamme olennon elämää. Mutta jos me olemme oppineet ajattelemaan ja rakastamaan, jos toisin sanoen olemme tehneet velvollisuutemme järkemme mukaan tekemällä velvollisuutemme sydämemme mukaan, niin se ylläpitää mielemme ja sydämemme pohjalla ymmärtämistä, ehkä toiveissaan pettynyttä, mutta jaloa ja ehtymätöntä tyydytystä, olemassaolon arvokkuutta, mitkä riittävät ravitsemaan elämäämme senkin jälkeen, kun rikkaudet ovat menneet, kun onnettomuus tai sairaus on meitä kohdannut, kun jumaloitu olento on jättänyt meidät ainaiseksi. Hyvä ajatus, hyvä työ tuo sydämeemme palkinnon, joka luonnon yleisen tuomarin puutteessa ei tule meitä ympäröivän ulkomaailman osaksi. Se koettaa meidän sisällämme synnyttää onnea, jota sen on mahdotonta synnyttää ulkopuolella meitä. Se täyttää sielun sitäkin enemmän, koska se ei pääse laajenemaan ulospäin. Se valmistaa välttämätöntä tilaa ymmärtämykselle, rauhalle, rakkaudelle, jotka yhä kasvavat. Se ei mahda mitään luonnon laeille. Se voi kaikki niille laeille, jotka vallitsevat ihmisen omantunnon onnellisessa tasapainossa. Ja tämä pitää paikkansa kaikilla ajatuksen, kuten toiminnankin asteilla. Työmies, joka elää kunniallisesti vaatimatonta elämäänsä perheen isänä, täyttäen tunnollisesti työmiehen velvollisuutensa, ja ihminen, joka pysyy järkkymättä moraalisessa sankaruudessaan, ovat ehkä pitkän välimatkan päässä toisistaan, mutta, he elävät ja toimivat samalla tasolla ja heidät on siirretty samaan uskolliseen ja lohdulliseen piiriin. Tosin se, mitä me puhumme ja teemme, vaikuttaa paljon aineelliseen onneemme. Mutta loppujen lopuksi ihminen nauttii täydellisesti aineellistakin onnea hengen elimiensä kautta. Siksi juuri se, mitä me ajattelemme, on sitäkin tärkeämpää. Mutta luonne, sieluntila, siveellinen tottumus, jotka kaikki se, mitä olemme puhuneet, tehneet ja ajatelleet, on meissä luonut, se se on sittenkin kaikista tärkeintä siltä kannalta katsottuna, miten otamme vastaan elämän ilot ja surut. Tässä ilmenee eittämätön oikeus, ja järjen ja sydämen tavallisen hyvän tahdon toiselta puolen ja siveellisen olemuksemme sisäisen onnen välillä toiselta puolen vallitsee sitäkin välttämättömämpi ja täydellisempi sopusointu, kun ei tuo onni ole muuta kuin hyvän ajatuksen ja hyvän tunteen kasvot, jotka säteilevät sisäänpäin meihin. Tässä on todellakin syyn ja seurauksen välillä tuo älyn ja moraalin yhteys, jota me olemme turhaan etsineet ulkomaailmasta; ja siveellisellä alalla, halliten sitä hyvää ja pahaa, jota liikkuu omantuntomme pohjalla, on olemassa todellakin aivan samanlainen oikeus, jonka me toivoisimme löytyvän fyysillisellä alalla. Siitä kai muuten syntyykin kaipauksemme, ja sen vuoksi, että tuo oikeus on niin elävä ja voimakas sydämessämme, on kai niin vaikea saada meidät vakuutetuiksi siitä, ettei sitä olekaan maailmankaikkeudessa?