CHAPTER XXXIII

 Kauan, niin kauan aikaa sitten, että se on tieteen ensimmäisiä saavutuksia, sen astuessa ulos maan uumenista, jäätiköistä ja luolista ja lakatessa olemasta nimeltään geologia tai paleontologia tullakseen ihmiskunnan historiaksi, siis kauan aikaa sitten ihmiskunta kulki ahdinkotilan läpi, jolla on yhtäläisyyttä sen kanssa, jota se lähenee tai jossa se nyt taistelee, sentapaisella erotuksella vain, että tuo ahdinkotila näytti aivan toisella tavalla traagilliselta ja toivottomalta. Voipa vielä vakuuttaa, ettei ihmissuku ole tähän saakka tuntenut kriitillisempää eikä ratkaisevampaa hetkeä. Se oli silloin lähellä perikatoaan. Ja siitä, että me elämme vielä, meidän on ilmeisesti kiittäminen odottamatonta hätäkeinoa, joka pelasti rodun hetkenä, jolloin tuo itse ihmisjärjen ja kaiken sen ravitsema vitsaus, mitä oli parasta ja vastustamatonta sen oikeusvaistossa, oli vihdoin hävittävä sankarillisen tasapainon elämisen halun ja elämisen mahdollisuuden välillä.

 

Tarkoitan niitä väkivallan töitä, ryöstöjä ja murhia, joita tietenkin ilmaantui ensimmäisten ihmisryhmien kesken. Ne olivat nähtävästi kauhistuttavia ja ne uhkasivat varmaankin hyvin vakavasti rodun olemassaoloa, sillä kosto on hirveä ja niin sanoakseni epideeminen alkuperäisen oikeustarpeen muoto. On ilmeistä, että kosto, valloilleen päästettynä ja moninkertaistuen joka askelella, koston aiheuttaman koston seuraamana, olisi ennen pitkää niellyt, jollei koko ihmissukua, niin ainakin kaiken sen, mikä oli ensimmäisten ihmisten joukossa tarmokasta ja ylpeää. Niinpä melkein kaikilla raakalaiskansoilla samoinkuin useimmilla villiheimoilla, joista voi vielä tänään tehdä huomioita, näkee jonakin määrättynä ajankohtana — yleensä silloin, kun heimon aseet käyvät todellakin tuhoaviksi — koston väistyvän äkkiä erään merkillisen tavan tieltä, jota on kutsuttu "veren hinnaksi" ja joka sallii syyllisen välttää uhrin ystävien tai sukulaisten kostotoimenpiteitä maksamalla näille alussa mielivaltaisen, mutta pian tarkalleen määrätyn hyvityssumman.

 

Ei mikään ole omituisempaa, odottamattomampaa lapsuudenasteella olevien kansojen aivan ensimmäisessä sankariajan historiassa kuin tuon melkein yleisen tavan hieman merkantiilinen, hieman liian säyseä nerokkuus, kun sitä tarkastelee lähemmin. onko se luettava päälliköiden huolenpidon ansioksi? Mutta sitä tapaa sielläkin, missä ei ole mitään varsinaista arvovaltaa. onko siitä kiittäminen alkuperäisten heimojen vanhimpia, ajattelijoita, tietäjiä? Se on tuskin sen luultavampaa. Siinä on ajatus, joka on samalla kertaa alhaisempi ja korkeampi kuin mitä voisi olla raakalaisaikojen yksityisen neron tai profeetan ajatus. Tietäjä, profeetta, nero, erittäinkin raakalaisnero, pyrkii pikemminkin liioittelemaan sen heimon ja sen aikakauden jaloja ja sankarillisia taipumuksia, johon hän kuuluu. Tämä luonnollisen ja pyhän koston synnyttämä arka ja melkein salakavala epäröinti, tämä jokseenkin inhoittava kaupanhieronta ystävyydestä, uskollisuudesta ja rakkaudesta oli hänelle varmaankin vastenmielinen. Ja onko toiselta puolen todennäköistä, että hän olisi voinut kohota kyllin korkealle huomatakseen mitä jaloimpien ja kieltämättömimpien välittömien velvollisuuksien ylitse tuota heimon ja rodun suurinta hyvää, tuota elämän salaperäistä tahtoa, jonka meidän päiviemme viisaimmista viisaimmat huomaavat ja toteavat vasta saatuaan vaikean ja tuskallisen voiton yksinäisestä järjestään ja sydämestään.

 

Ei, ihmisen ajatus ei keksinyt tuota ratkaisua. Se oli joukon itsetiedottomuutta, joka oli pakotettu puolustautumaan liian yksilöllisesti, liian puhtaasti inhimillisiä ajatuksia vastaan, jotta se voisi sopeutua tämän maallisen elämän tinkimättömiin vaatimuksiin. Laji on erinomaisen taipuisa, erinomaisen kärsivällinen. Se kantaa mahdollisimman kauan ja kauas taakkaa, jonka järki, paremman kaipuu, mielikuvitus, intohimot, paheet, hyveet ja tunteet, jotka ovat ihmiselle ominaisia, määräävät hänelle. Mutta kun tuo taakka käy todella musertavaksi ja turmiolliseksi, se vapautuu siitä välinpitämättömästi. Se ei välitä keinosta: se valitsee lähimmän, yksinkertaisimman, ollen varma, että sen aate on oikein ja parhain. Sillä ei ole kuin yksi aate: saada elää. Ja tämä aate on yleensä korkeampi kuin kaikki ne ihailtavimmatkin sankariteot ja unelmat, joita tuo heidän poisheittämänsä taakka ehkä sisälsi. Huomatkaamme, etteivät ihmisjärjen historiassa aina ne ajatukset ole oikeimpia ja suurimpia, jotka kohoavat korkeimmalle. Ihmisajatusten laita on samantapainen kuin suihkulähteiden veden, joka nousee niin korkealle vain siksi, että se on ollut vangittu ja pääsee ylös hyvin ahtaasta aukosta. Voi hyvin kuvitella mielessään, että vesi, joka aukosta syöksyy taivasta kohti, halveksii suurta, liikkumatonta ja rajatonta järveä, joka leviää sen alla. Mutta sanottakoon mitä tahansa, suuri järvi on kuitenkin oikeassa. Se täyttää rauhallisesti arvokkaassa liikkumattomuudessaan ja passiivisessa hiljaisuudessaan maapallomme tärkeimmän aineen valtavan, sille määrätyn tehtävän, suihkulähde on vain mielenkiintoinen ilmiö, joka laskeutuu pian jälleen kaikkeuden helmaan. Meille laji on tuo suuri järvi, joka on aina oikeassa jopa korkeimmallakin tasolla olevan ihmisen järjen kannalta katsoen, jota se näyttää välistä törkeästi loukkaavan. Sillä on laajin aate, sellainen, joka sisältää kaikki muut ja käsittää rajattomimmankin ajan ja avaruuden. Ja näemmehän me päivä päivältä yhä paremmin, että laajin aate millä alalla tahansa on loppujen lopuksi järkevin, viisain, oikein ja kauneinkin.