CHAPTER XIX

 Sanomme, että luonto ei välitä vähääkään meidän moraalistamme. Jos tämä käskisi meitä tappamaan lähimmäisemme ja tekemään hänelle mahdollisimman paljon pahaa, niin se auttaisi meitä siinä kuten se auttaa meitä huojentamaan hänen kohtaloaan ja tekemään hänet niin onnelliseksi kuin mahdollista. Se näyttää useinkin palkitsevan meitä siitä, että olemme tuottaneet hänelle kärsimyksiä, samoinkuin se näyttää usein palkitsevan meitä siitä, että olemme hänet pelastaneet. Voiko tästä päättää, ettei luonnolla ole minkäänlaista moraalia, jos annamme tässä moraali-sanalle ahtaimman merkityksen, mikä sillä voi olla, s.o. keinojen loogillisen ja järkähtämättömän alistamisen jonkin yleisen tehtävän suorittamiseen? Siinä kysymys, johon ei saa hätiköiden vastata. Me emme ollenkaan tunne luonnon tarkoitusta emmekä edes tiedä, onko sillä mitään tarkoitusta. Me emme voi todeta, millainen sen itsetajunta on ja onko sillä mitään itsetajuntaa, me vain toteamme, mitä se tekee ja miten se sen tekee. Ja silloin me näemme, että moraalimme ja sen toimintatapa ovat samalla lailla vastakkaisia kuin vaistomme, joka on moraalista lähtöisin, ja tajuntamme, joka samaten viime kädessä on lähtöisin moraalista, mutta jonka me olemme itse muodostaneet ja jonka me yhä lujemmin ja lujemmin sijoitamme korkeimman inhimillisen moraalin perusteella vaistomme haluja vastaan. Jos me kuuntelisimme vain näitä, niin toimisimme kaikessa kuten luonto, joka mitä anteeksiantamattomimpien sotien, räikeimpien raakamaisuuksien ja vääryyksien avulla näyttää antavan myönnytyksensä voimakkaille ja tahtovan vain häikäilemättömimpien ja parhaiten asestettujen voittoa. Me ajaisimme takaa vain omaa voittoamme välittämättä uhriemme oikeuksista, kärsimyksistä, viattomuudesta, kauneudesta tai siveellisestä tai älyllisestä ylemmyydestä. Mutta miksi se on silloin pannut meihin omantunnon, joka kieltää meitä tekemästä sitä, ja oikeudentunnon, joka estää meitä tahtomasta juuri mitä luonto tahtoo? Vai onko tuo omatunto vain meidän työtämme? Voimmeko me saada itsestämme esiin sellaista, mitä ei ole luonnossa, tai kehittää säännönvastaisen voiman, joka nousee luonnon voimaa vastaan? Ja jos sen voimme, antaako luonto sen tapahtua aivan ilman tarkoitusta? Miksi meissä, eikä missään muualla, on nuo kaksi yhteensovittamatonta taipumusta, jotka voittavat vuorotellen mutta eivät koskaan lakkaa taistelemasta yhdessäkään ihmisessä? Olisiko toinen ollut liian vaarallinen ilman toista? Olisiko se sivuuttanut tarkoituksensa? Vai olisiko voitontarve ilman oikeudentuntoa saanut aikaan hävitystä, kuten oikeudentunto ilman voitontarvetta olisi voinut synnyttää liikkumattomuutta? Mutta kumpiko näistä kahdesta taipumuksesta on luonnollisempi ja välttämättömämpi? Kumpiko ahtaampi ja kumpi laajempi? Kumpi satunnainen ja kumpi ikuinen? Kuka on meille osoittava, kumpaa on vastustettava ja kumpaa edistettävä? onko meidän mukaannuttava ehdottomasti yleisempään lakiin vaiko vakaannutettava sydämeemme ilmeisesti poikkeuksellinen laki? onko olemassa tilannetta, jossa meillä on oikeus taistella elämän näennäistä ihannetta vastaan? onko velvollisuutemme seurata lajin ja rodun moraalia, joka näyttää vastustamattomalta ja joka on yksi luonnon hämärien ja tuntemattomien aikomusten näkyviä ilmenemismuotoja; vai onko välttämätöntä, että yksilö ylläpitää ja kehittää itsessään aivan erilaista moraalia kuin on sillä suvulla tai rodulla, johon hän kuuluu?