CHAPTER XIII

 Missä sitten sijaitsi oikeuden mysteerio? Se täytti maailman. Milloin se oli jumalien käsissä, milloin se verhosi ja hallitsi jumalia itseään. Se oli asetettu kaikkialle paitsi ihmiseen. Se täytti taivaat, elävöitti kalliot, ilmapiirin ja meret, kansoitti luoksepääsemättömän maailmankaikkeuden. Vihdoin tiedustellaan sen luuloteltuja olinpaikkoja, järkytetään sen pilvivaltaistuinta, hätyytetään, tutkitaan sitä. Se katoaa, ja hetkellä, jolloin luulemme, ettei sitä enää ole, se tulee jälleen esiin sydämemme pohjalta. Ja vieläkin se on mysteerio, joka lähenee ihmistä ja imeytyy häneen kiinni. Sillä meistä tulee melkein aina niiden mysteerioiden viimeinen turvapaikka ja todellinen asunto, jotka me tahdoimme tuhota. Meissä ne viimein löytävät jälleen sen kotilieden, jonka ne olivat jättäneet kulkeakseen läpi avaruuden nuoruutensa ensimmäisessä hurmiossa. Ja itsessämmekin tulee meidän tottua tapaamaan niitä ja kysymään niiltä neuvoa. Itse asiassa on yhtä ihmeellistä, yhtä selittämätöntä, että ihmisellä on sydämessään vääjäämätön oikeusvaisto, kuin oli ihmeellistä ja selittämätöntä, että jumalat ja maailmankaikkeuden voimat olivat oikeudenmukaisia. On yhtä vaikea päästä selvyyteen muistimme, tahtomme, älymme olemuksesta kuin oli ottaa selko näkymättömien voimien tai luonnon lakien muistista, tahdosta ja älystä. Ja jos me tarvitsemme tuntematonta tai ikikäsittämätöntä tiedonhalumme jalostamiseksi, jos tarvitsemme loppumatonta, ääretöntä ja mysteeriota intomme ylläpitämiseksi, niin me emme kadota ainoatakaan tuntemattoman tai ikikäsittämättömän sivuhaaraa johtaessamme suuren joen jälleen alkuperäiseen uomaansa; me emme tukkea ainoaakaan äärettömyyden tietä, me emme tee pienintäkään vähennystä edes riidanalaisimpaankaan todellisista mysteerioista. Se, mikä on riistetty taivaista, tavataan jälleen ihmissydämestä. Mutta kun on valittava kahden mysteerion välillä, niin antakaamme etusija varmalle epäiltävän rinnalla, läheiselle etäisen rinnalla, meissä olevalle ja meille kuuluvalle meidän ulkopuolellamme olleen ja meihin hyvin turmiollisesti vaikuttaneen rinnalla. Kun on kysymys kahdesta mysteeriosta, niin älkäämme kyselkö enää neuvoja läheteiltä, vaan hallitsijalta, joka ne lähetti. Älkäämme kysykö enää neuvoa niiltä, jotka ensimmäisen kysymyksen kuultuaan pakenivat kaikessa hiljaisuudessa, vaan omalta sydämeltämme, joka sisältää samalla kertaa kysymyksen ja vastauksen ja joka ehkä vielä jonakin päivänä muistaa vastauksensa.