TOINEN NÄYTÖS.-30

JOHANNES. Anna Liisa.—vastaa, taikka minä tulen hulluksi.

 

MIKKO. Sisään, sisään!

 

HUSSO. Tulenhan minä, kun joudun. Joko täällä sitten ollaan selvillä?

 

MIKKO. Ei vielä. Mutta kohta. Saatte kertoa nyt, mitä tiedätte.

 

HUSSO. Siihenkö sitä tultiin kumminkin? Enkös minä jo sanonut. Ei se anna hevillä perään.

 

KORTESUO. Hussolla ei minun tietääkseni ole täällä mitään tekemistä. Ja minä puolestani näkisin kernaammin, että hän menisi tiehensä.

 

HUSSO. Siinä nyt kuulit, Mikko. Näin he meitä kohtelevat. Näin he ovat minua koko ajan kohdelleet. Ei sisään käsketä, ei istumaan pyydetä. Semmoinen on kiitos siitä, että olen heidän tyttärensä pelastanut häpeästä ja kuritushuoneesta.

 

RIIKKA. Hyvä Jumala—ovatko he menettäneet järkensä, nuo molemmat!

 

KORTESUO. Punnitse sanojasi, eukko. Tämä juttu ei lopu tähän, sen lupaan.

 

RIIKKA. He ovat panneet tuumansa tukkoon, äiti ja poika! No, ei kiitetä!

Antaapas olla, mitä tästä vielä tulee.

KORTESUO. Tämä juttu ei lopu tähän. Minä vedän heidät edesvastaukseen!

 

HUSSO. Vie oikeuteen, jos uskallat! Minä pysyn puheessani. Sanon siellä niinkuin täälläkin, että Hämeenlinnassa istuisi tyttösi huomenna tänäpäivänä ilman minua, niin totta kuin minä tässä seison. Minua juuri,—minua, eukkopahaa, hän saa kiittää siitä, että on vapaalla jalalla. Ja millä hän on minulle sen palkinnut? Ei millään.—ei kerrassa millään. Joskus on jonkun vaaterepaleen antanut, siinä kaikki. Uskokaa jos tahdotte, mutta niin on asiat!