Anna Liisa; Kotoa pois-10

HUSSO. Kun ei ole soveltunut ennemmin. Nytkin hän läksi sieltä kesken parhaan tukkiliikkeen.

 

ANNA LIISA. Eikö hän tiedä, että olen menossa naimisiin toisen kanssa?

 

HUSSO. Tietää, tietää! Minähän siitä toimitin hänelle sanan. Sen vuoksi hän juuri kiirehtiikin.

 

ANNA LIISA. Turhaa! Se on nyt liian myöhäistä.

 

HUSSO. Myöhäistä? Kuinka niin? Et sinä vielä ole vihillä ollut.

 

ANNA LIISA. Minäpä olen tehnyt lujan liiton Johanneksen kanssa. Eikä sitä enää pureta.

 

HUSSO. Aikaisempi liitto sinulla oli Mikon kanssa. Ja sen laatuinen, että sen pitäisi kestää läpi koko elämän. Tuskin lienetkään tässä toisessa vielä niin pitkälle mennyt. Vai kuinka?

 

ANNA LIISA. Hiljaa! Jos teillä ei ole muuta sanottavaa, niin—(Kääntyy harmistuneena pois.)

 

HUSSO. Minä vaan kysyn. Eihän sinun ole siihen pakko vastata, ellet tahdo. Oli miten oli, mutta Mikko vaatii nyt omansa takaisin. Hän pitää kiinni entisistä lupauksistasi.

 

ANNA LIISA. Joita annoin, kun olin täydellinen lapsi, ainoastaan viidentoista vuotias. Mitä niistä enää puhuukaan.

 

HUSSO. Mikkopa ei ole sinua unhottanut. Pitää sinusta yhtä paljon kuin ennenkin.

 

ANNA LIISA. Siitä pitämisestä ei kannata kehua.

 

HUSSO. Herra varjele, eikö kannata kehua? Mikko, joka oli rakastunut sinuun yli silmien ja korvien. Muistat kai sen itsekin.

 

ANNA LIISA. Ja millä hän sen osoitti? Pakeni pois ja jätti minut yksin oman onneni nojaan juuri silloin, kuin kipeästi kaipasin tukea. Ei säälinyt nuoruuttani, eikä kokemattomuuttani—ooh, Herra Jumala, kuinka armoton hän oli minua kohtaan!