第八章节

 Kun Juhani oli tullut takaisin kotia, vaipui hän sohvalle. Hän tuntui niin väsyneeltä, ettei voinut liikahtaakaan, sielultaan ja ruumiiltaan raukealta, läpeensä masentuneelta.

 

Kun hänen mielensä vihdoinkin oli hiukan rauhoittunut, antausi hän tutkimaan sitä asemaa, johon hän oli joutunut. Se piti selvitettämän paikalla, jo seuraavana päivänä tuli vaikeudet voittaa.

 

Ensiksikin se omaisuus, jonka hän oli ottanut vastaan, voiko kunniallinen mies pitää sen?

 

Hän vastasi ensin itselleen: "ei!" ja päätti antaa sen köyhille. Ja tämän miehekkään ja raskaan päätöksen elähyttämänä nousi hän ylös ja meni pois ja painoi otsansa ruutua vasten. Köyhä oli hän ollut ja köyhäksi jäi hän.

 

Sitten tuli hän ajatelleeksi rouva Rosemillyä, ja hänen sydämensä oli kokoon kutistua sen syvän surun puristamana, jonka raskaat ajatukset saavat aikaan. Kaikki hänen päätöksensä epätoivoa herättävät seuraukset olivat yhdellä kertaa hänen edessään selvinä. Hänen oli pakko luopua aikeestaan naida tämä vaimo, luopua onnesta, kaikesta. Rouva Rosemilly oli ottanut hänet rikkaana. Köyhän hän kenties myöskin ottaisi, mutta oliko hänellä oikeus pyytää häneltä sitä? Eikö ollut parempi pitää nämät rahat uskottuna tavarana? Ja äkkiarvaamatta juolahti hänen mieleensä: "Kun en ole sen miehen poika, jota isänäni olen pitänyt, niin en voi enää ottaa häneltä mitään vastaan, en hänen eläessään enkä hänen kuoltuaan. Silloinhan varastaisin veljeltäni."

 

Minä siis antanen isäni perinnön Pietarille, kun minä en ole hänen isänsä poika. Niin on asia oikein. Mutta eikö se myöskin ole oikein, että minä pidän vaan isäni rahat?

 

Hän päätti pitää Maréchalin rahat, sillä jos hän hylkäisi kumpaisetkin rahat, tulisi hän olemaan suorastaan köyhä.

 

Tämän hankalan asian reilaan saatuaan palasi hän takaisin kysymykseen

Pietarista ja perheestä. Miten saisi hän hänet pois?

Hän oli joutumaisillaan epätoivoon miten ratkaiseisi asian, kun samassa jonkin satamaan purjehtivan höyrylaivan vihellys näkyi antavan hänelle neuvon.

 

Täysissä vaatteissa hän viskausi vuoteelleen ja nukkui päivään asti.

 

Kello 9 meni hän ulos saadakseen varmuutta mikäli hänen tuumansa oli mahdollinen panna täytäntöön. Muutamissa paikoissa käytyään meni hän kotiin vanhempiensa luo. Hänen äitinsä odotti häntä huoneessaan.

 

— Ellet olisi tullut, sanoi hän, en olisi uskaltanut mennä alas.

 

Samassa kuului Roland huutavan portailla:

 

— Emmekö, koira vieköön, tänä päivänä syökään.

 

— Nyt tulemme.

 

Hän meni Juhanin kanssa alas.

 

Nuoren miehen nähtyään huusi Roland;

 

— Mitä, oletko sinäkin täällä. Tuliko kotonasi ikävä?

 

— Ei, isäni, mutta minulla oli äitille asiaa.

 

Juhani meni häntä vastaan antaen kättä, mutta tuntiessaan vanhuksen isällisen käden puristuksen, sai hänet syvä liikutus valtoihinsa, ikäänkuin silloin kun erotaan ja hyvästellään, eikä ole toivoa toiste näkemisestä.

 

Rouva Roland kysyi:

 

— Eikö Pietari ole tullut?

 

Hänen miehensä kohautti olkapäitään:

 

— Ei, hän on aina liian myöhäinen. Alottakaamme ilman häntä.

 

Rouva Roland kääntyi Juhaniin päin:

 

— Menisit sinä häntä hakemaan, hän loukkaantuu, ellemme odota häntä.

 

— Kyllä, äiti!

 

Ja hän meni.

 

Hän meni portaita myöten alas pelkurin kuumeen tapaisella varmuudella, silloin kun hänen on taisteluun meneminen.

 

Pietari istui ja kirjoitti pöytänsä ääressä.

 

— Hyvää päivää, sanoi Juhani.

 

Pietari nousi ylös.

 

— Päivää,

 

He antoivat toisilleen kättä, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut.

 

— Etkö tule alas ruualle?

 

— Kyllä … mutta … minulla on paljon puuhaa.

 

Pietarin ääni vapisi ja hänen hätääntynyt katseensa kysyi veljeltä, mitä hänen tulisi tehdä.

 

— Odotamme sinua.

 

— onko … onko äiti alhaalla?

 

— On … hän itse lähetti sinua kutsumaan.

 

— Niinpä tulen.

 

Ruokahuoneen oven edessä hän miettii, mutta avaa sen sitten äkkiä ja huomaa isänsä ja äitinsä pöydässä, vastapäätä toisiaan.

 

Kaikki ne moitteet, jotka hän oli itselleen viaksi lukenut, sentähden että hän oli sanonut nuo kamalat sanat, tulivat jälleen hänen mieleensä yhtä ankaroina, kuristivat kokoon hänen kurkkunsa ja lukkosivat hänen suunsa, niin ettei hän osannut puhua eikä syödä.

 

Hänellä oli vaan halu mennä tiehensä ja jättää se koti, joka ei enää ollut hänen. Hän tunsi, että nyt se oli mennyttä, että hän ei voinut enää jäädä sinne, niitten luokse, joita hän pelkällä läsnä olollaan vasten tahtoaan aina tulisi kiusaamaan.

 

Juhani puhui Rolandin kanssa. Pietari ei kuullut. Hän luuli kumminkin huomaavansa tarkoituksen mukaisuuden veljensä äänessä ja koetti päästä asian perille.

 

Juhani sanoi:

 

— Siitä tulee kaunein heidän laivoistaan. Sanovat sen vetävän kuusi tuhatta viisi sataa tonnia. Se tekee ensi kuussa ensi matkansa.

 

Roland kummasteli:

 

— Vai niin! En uskonut, että se valmistuisi kulkukuntoon jo kesäksi.

 

— Kyllä, työtä on kiirehditty, että se voisi tehdä ensimäisen matkansa valtameren yli ennen syksyä. Olin tänään yhtiön konttorissa ja tarinoin erään johtokunnan jäsenen kanssa. Kun kaikki ympäri käy, on elämä hauskaa noilla suurilla siirtolaislaivoilla. Ollaan enemmän kuin puolet joka kuukautta maissa, kahdessa suuressa kaupungissa, New-Yorkissa ja Havressa ja muu aika merellä kunnon ihmisten seurassa. Katteini voi ansaita kokonaista viisikolmatta tuhatta francia vuodessa, ellei enempää…

 

Juhani pitkitti, kun Roland oli kummastuksissaan huudahtanut.

 

— Ruuan pitäjä voi saada kymmenen tuhatta, lääkäri viisi tuhatta vakinaista palkkaa, paitsi vapaata asuntoa, ruokaa, valoa, lämmintä ja muuta sellaista. Se on todellakin sangen edullista.

 

Pietari, joka oli kohottanut katseensa, tapasi veljensä silmät ja ymmärsi hänet. Tuokion perästä kysyi hän:

 

— onko vaikeaa saada moinen lääkärin paikka siellä?

 

— Kaikki riippuu asianhaaroista ja hyvistä tuttavuuksista.

 

Pietari epäröi. Siitä tulisi suhteiden selvike, jos hän voisi päästä tähän höyrylaivaan lääkäriksi. Hän sanoi vähän vitkastellen:

 

— Jos voisin, tahtoisin mielelläni saada semmoisen paikan.

 

Juhani kysyi:

 

— Mikset voisi?

 

— Kun en ketään höyrylaivayhtiön jäseniä tunne.

 

Roland puhkesi sanomaan:

 

— Minä menen puhuttelemaan Poulin'ia, jonka hyvinkin tunnen! Hän on assessorina kauppaoikeudessa ja yhtiön asiain kanssa tekemisissä. Tunnen myöskin yhtiön isännän Lemieutin.

 

— Tahdotko, että puhuttelen Marchaudia?

 

— Kyllä, kiitoksia. Kenties minunkin tulisi kirjoittaa opettajilleni yliopistossa. Jos voisin saada hyviä suositteluja heiltä, tulisivat ne kenties ratkaisemaan pikemmin ja paremmin kuin kaikki epävarmat suosittelut. Olisi kylläksi antaa nämä kirjeet johtokunnalle ystäväsi Marchaudin kautta.

 

Juhani oli aivan samaa mieltä.

 

— Kirjoita heille vielä tänä, päivänä.

 

Pietari nousi ja meni ulos.

 

Sitten kääntyi Juhani äitiinsä:

 

— Noo, äiti, mitäs sinä aijot hommata?

 

— En mitään … en tiedä.

 

— Lähdetkö kanssani rouva Rosemillyn luo?

 

— Lähden, lähden.

 

— Tiedätkö, että on tarpeellista mennä sinne tänään.

 

— On … on … se on oikein.

 

Kun he seisoivat kadulla, kysyi Juhani häneltä:

 

— Tahdotko nojata käsivarteeni?

 

Hän otti tarjouksen vastaan ja nojasi Juhaniin. Muutamaan hetkeen he eivät puhuneet. Vihdoinkin sanoi Juhani hänelle:

 

— Etkö huomaa, että Pietari on paikalla valmis lähtemään!

 

Hän sopersi:

 

— Poika poloinen.

 

— Miksi? Hänellä ei tule olemaan huonot päivät "Lothringen" laivalla.

 

— Ei … tiedän kyllä, mutta semmoisia ajatuksia syntyy.

 

Hän mietti kauvan, mutta sanoi sitten äkkiä sillä kummallisella äänellä, jota väliin käytetään pitkän, salaisen ajatusjuoksun lopettamiseksi:

 

— Miten elämä on sentään surkeaa! Jos siinä kerran löytää rahtusenkaan hyvää, niin maksaa siitä sittemmin kalliin hinnan.

 

Juhani sanoi hiljaa:

 

— Elä puhu siitä enää, äiti.

 

— Mutta minä ajattelen sitä aina.

 

— Se sinun tulee unohtaa.

 

Äiti oli jälleen vaiti, mutta sanoi sitten syvällä surulla:

 

— Aah, kuinka onnellinen olisin voinut olla, jos minulla olisi ollut toinen mies!

 

He olivat tulleet rouva Rosemillyn talolle.

 

Hän asui suuressa rakennuksessa, joka oli hänen omansa. Hänen akkunoistaan voi nähdä koko Havren sataman.

 

Nähtyään rouva Rolandin, joka ensiksi astui sisään, levitti hän sylinsä ja suuteli häntä sen sijaan kun hän muutoin ojensi hänelle ainoastaan kätensä; hän arvasi käynnin tarkoituksen.

 

— Et ole ollut ulkona tänään? kysyi rouva Roland.

 

— En! olen vähin väsyksissä.

 

Ja ikäänkuin kiittääkseen Juhania ja hänen äitiään kertoi hän miten mainion hauskaa oli ollut eilesellä huvimatkalla. Heidän pitäisi panna toimeen toinen samanlainen…

 

Nuori mies keskeytti hänet:

 

— Ennenkuin toisen alamme tulee meillä olla ensimäinen selvillä. Sainhan eilen itselleni tietoon vaimon. Ja nyt tulee äiti kanssani kysymään, onko hän tänään mieltä muuttanut.

 

Rouva Rosemilly myhähti:

 

— En ole — en koskaan muuta ajatustani.

 

Niin ojensi Juhani hänelle leveän kätensä

 

ja hän asetti siihen omansa elävällä liikutuksella. Ja Juhani kysyi:

 

— Niin pian kuin mahdollista, eikö totta?

 

— Milloin tahdot.

 

— Kuuden viikon perästä?

 

— Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Mitäs äiti sanoo?

 

Rouva Roland vastasi surun sekaisella hymyilyllä:

 

— Sen saatte itse määrätä. Minä kiitän sinua vaan, ettäs olet tahtonut ottaa Juhanin, tee hänet hyvin onnelliseksi.

 

— Voimieni mukaan.

 

Liikutettuna ensi kerran nousi rouva Rosemilly ylös, sulki rouva Rolandin syliinsä ja suuteli häntä; näiden uusien rakkauden osotteiden alla paisui vaimoparan kipeä sydän reunojensa yli mahtavasta liikutuksesta. Tuntui surulliselta ja onnelliselta samalla kertaa. Hän oli kadottanut yhden pojan ja hänen sijaansa sai hän nyt täysi-ikäisen tyttären.

 

He keskustelivat sitten monista asioista, joita heidän tuli miettiä lähestyvien häiden takia.

 

Päästyään jälleen kadulle poikineen sanoi rouva Roland:

 

— Emmekö mene sinun luoksesi. Tahtoisin mielelläni lepuuttaa itseäni.

 

Hän tunsi itsensä kodittomaksi, suojattomaksi, turvattomaksi. Hän pelkäsi omaa kotiaan.

 

He astuivat Juhanin luo.

 

Mutta levon asemasta, kuten hän oli sanonut, rupesi hän aukomaan laatikoita, selailemaan liinavaatteita sekä lukemaan nenäliinoja ja sukkia.

 

Tultuaan valmiiksi lähestyi hän äkkiä Juhanin tuolia takaa päin ja kietoen oikean kätensä hänen; kaulaansa, pani hän samassa pienen kapineen, joka oli paperiin kääritty, kamiinille.

 

Juhani kysyi:

 

— Mikä se on?

 

Toinen kun ei vastannut, ymmärsi hän mikä se oli, hän tunsi puitteiden muodon.

 

— Anna minulle se! sanoi hän.

 

Mutta äiti kääntyi takaisin laatikolleen. Juhani nousi, otti kuvan, meni poikki lattian ja kätki sen pöytälaatikkoonsa, ja väänsi lukon avainta kahteen kertaan. Niin pyyhki sitten äiti kyyneleen, joka ripahti hänen silmästään kasvoille, ja sanoi vapisevalla äänellä:

 

— Nyt tahdon nähdä, pitääkö uusi palvelustyttösi kyökkiä siistinä. Hän on mennyt ulos, niin että voin oikein tarkastaa, onko kaikki niin kuin olla pitää.