第四章节

 Hän heräsi suopeassa mielentilassa. Voi hyvinkin olla niin, että palvelustytöllä oli ollut ilkeä ajatus, oikea porton ajatus, kuullessaan että yksi Rolandin poikia oli perinyt erään tuntemattoman; mutta hänen laatuiset olennothan epäilevät aina sillä tavalla kaikkia kunniallisia naisia. Mutta ei hän olisi varmaankaan uskonut sellaisten viittausten mahdollisuutta omasta äitiparastaan, joka oli niin kiltti ja rehellinen, ellei hänen sielunsa olisi joutunut pois tasapainostaan sen kateuden tähden, joka kaiveli häntä.

 

Rouva Rosemillyllä oli varmaankin naisen synnynnäinen tarkka vainu ja hyvä huomiokyky. Ja kuitenkin oli selvä, että tämä ajatus ei ollut pälkähtänyt hänen päähänsä. Siksi ei tohtori epäillyt, että hänen vastentahtoinen tyytymättömyytensä siihen onneen, joka oli kohdannut hänen veljeänsä, yhteydessä hänen rakkautensa kanssa äitiä kohtaan, oli suurentanut hänen epäilyjään.

 

Päästyään mielessään tähän päätökseen, tyyntyi hän ja päätti olla ystävällinen kaikkia kohtaan. Hän ei myöhästynyt aamiaiselta ja ilahutti koko perhettä hyvällä tuulellaan.

 

Mutta kun hän päivällisen aikaan tuli ruokahuoneeseen, sanoi hänen äitinsä Juhanille:

 

— Pitkästä lasikattoisesta salista voi tulla muhkea. Panemme kukkia sinne.

 

— Mistä te puhutte? kysyi Pietari.

 

— Kauniista kortteerista, jonka juuri olen vuokrannut veljellesi. Siinä on kaksi arkihuonetta, pitkä lasikattoinen sali ja pieni pyöreä ruokahuone, oikein sopiva asunto nuorelle miehelle.

 

Pietari vaaleni. Hänen sydämensä kouristui harmista.

 

— Missä? kysyi hän.

 

— Frans I:sen Bulevardilla.

 

Hän ei epäillyt enää, että se oli sama, jonka hän oli valinnut ja istuutui niin epätoivoisena, että hänellä oli halu huutaa: "Tämä on kovaa! Hänen tulee siis saada kaikki."

 

Hänen äitinsä pitkitti kertoen Juhanin onnea ja sanoi:

 

— Kunpa vaan voisimme löytää sinulle jotakin samanlaista, mutta vaatimattomampaa, kun ei sinulla mitään ole. Vakuutan sinulle, se tulisi sinulle olemaan suureksi hyödyksi.

 

— Ooh, työllä ja tarmokkaisuudella aijon minä edistyä.

 

Hänen äitinsä pysyi entisessä puheessaan:

 

— Mutta kaunis asunto olisi myöskin suureksi hyödyksi.

 

Miltei keskellä päivällisiä kysyi Pietari äkkiä:

 

— Miten tulitte tuttavuuteen tuon Maréchalin kanssa?

 

Roland vanhus nosti päätään ja sanoi ajatellen:

 

— En tosiaankaan muista sitä niin tarkoilleen. Siitä on niin pitkä aika. Niin! Sinun äitisi tutustui puodissa, — eikö totta Loviisa? Hän pistiin tilaamassa yhtä ja toista ja sittemmin tuli hän yhä useammin puotiimme. Hän oli meidän tuttava kaupantekijänä, ennenkuin hän tuli ystäväksemme.

 

Pietari, joka istui ja söi papuja, pisti niitä toisen toisensa perästä kahveliin ikäänkuin vartaaseen ja pitkitti:

 

— Milloinka osapuilleen teitte sen tuttavuuden?

 

Roland ajatteli uudelleen, mutta kun hän ei voinut muistaa enempää, kysyi hän vaimoltaan.

 

Tämä muisteli mielessään ja sanoi varmalla ja tyvenellä äänellä:

 

— Se oli vuonna 1868. Pietari oli kolmivuotias. Hänellä oli silloin tuhkarokko; ja Maréchal, jota emme vielä paljon tunteneet, oli meille suureksi avuksi.

 

Roland huudahti:

 

— Se on totta, hän oli tosiaankin verraton. — Kun äiti ei enää jaksanut väsymyksen tähden ja minulla oli kiire puodissa, kävi hän apteekista sinulle rohtoja. Ja kun olit tullut terveeksi, et voi ajatella, miten iloinen hän oli ja miten hän sinua suuteli. Tästä saakka tulimme niin hyviksi ystäviksi.

 

Ja niinkuin salama, löi tämä ajatus äkkiä ja voimallisesti alas Pietarin sieluun: "Kun hän tunsi minut ensiksi ja oli minuun niin ihastunut, kun minä olen syynä siihen, että hänestä tuli semmoinen ystävä vanhemmilleni, miksi on hän sitten jättänyt kaiken omaisuutensa veljelleni eikä minulle mitään?"

 

Hän meni ulos ja rupesi taas mittelemään katuja. Mutta oli kylmä ja hän meni siksi Marowsko vanhuksen luo. Apteekkari istui tavallisuuden mukaan kaasuliekin alla ja nukkui. Huomattuaan Pietarin pudisti hän unen päältään ja toi lasin ja likööriä.

 

Pitkän vaitiolon perästä kysyi Marowsko, oliko Juhani nyt saanut perintönsä käsiinsä. Hänen kiintymisensä Pietariin loukkaantui siitä, että tämä oli syrjäytetty.

 

Ja Pietari luuli ymmärtävänsä, että vanhuksella oli oma mielipiteensä asiassa. Hän luuli lukevansa hänen poistuvassa silmäyksessään ja hänen äänessään piilevässä väreessä ne arvelut, jotka altis pyörivät hänen kielellään, vaan joita hän ei kumminkaan lausunut tahi tahtonut lausua — erittäin viisas ja varovainen kun oli.

 

Hän ei epäillyt kauvempaa, että vanhus ajatteli tähän suuntaan: "Ette olisi antaneet hänen ottaa vastaan tätä perintöä, joka saattaa ihmiset puhumaan pahaa teidän äidistänne." Hän uskoi kenties kuitenkin, että Juhani oli Maréchalin poika. Ja minkä tähden hän ei sitä uskoisi, siihen määräänhän suhteet olivat todenmukaiset ja mahdolliset?

 

Hän itse, poika, eikö hänkin sotinut tätä kamalaa epäluuloa vastaan?

 

Ja siinä paikassa tuli hänelle halu olla itsekseen, saadakseen punnita ja miettiä: yhtäkkiä tuli tämä halu niin valtavaksi hänessä, että hän nousi ylös, edes lasiaankaan tyhjentämättä, puristi hämmästyneen apteekkarin kättä ja sukelsi jälleen kadun sumuihin.

 

Hän kysyi itseltänsä: Minkä tähden on Maréchal jättänyt koko omaisuutensa Juhanille?

 

Nyt hän ei tehnyt kysymystänsä kateudesta, ei! vaan peläten jotakin kauheaa, peläten että hän itse tulisi uskomaan, että Juhani, että hänen veljensä olisi tuon miehen poika.

 

Hänen täytyi saada selvyyttä ja varmuutta, hänen täytyi tuntea olevansa aivan vakavalla pohjalla; hän rakasti ainoastaan äitiänsä koko maailmassa!

 

Voidakseen oikein luoda tulevaisuuteen ja tuntemattomiin tapahtumiin sen terävän silmäyksen, jolta ei mikään voi pysyä salassa, oli tarpeellista että hän oli tyven ja meni aivan yksinäiseen paikkaan. Ja hän päätti mennä istumaan satamalaiturille, kuten edellisenäkin iltana.

 

Hän istuutui sinne, nojaten kyynäspäänsä kraniittikiveystä vastaan ja peitti kasvonsa käsiinsä.

 

Miehen nimeä hän ei ääneen lausunut, mutta ajatuksissa myötäänsä kulki nimi "Maréchal! … Maréchal!" Ja ummistettujen silmiensä edessä näki hän hänet yhtäkkiä, semmoisena kuin hän oli hänet tuntenut. Hän oli kuudenkymmenen ikäinen; valkea suippoparta ja tiheä kulmakarva. Hän oli hyvänsuovan näköinen lempeine, harmaine silmineen ja esiintyi vaatimattomasti, tehden kokonaisuudessaan hyvän ja suoran luonteen vaikutuksen.

 

Muistot valtasivat Pietarin mielen. Usein kun Maréchal oli nähnyt, että jokin häntä ahdisti ja arvasi, että hänen oli vaikea selviytyä siitä kuukausrahoineen, oli hän itsestään tarjonnut hänelle rahoja. Mies piti siis koko ajan hänestä, koskapa oli auttanut häntä. Mutta … miksikä sitten jättää koko omaisuutensa Juhanille? Ei! Hän ei ollut milloinkaan kenenkään läsnä ollessa näyttänyt rakastavansa nuorempaa enemmän kuin vanhempaakaan. Mutta jos niin oli … jos niin oli … niin on hänellä varmaankin ollut painava perussyy antaa kaikki Juhanille — kaikki — eikä mitään Pietarille.

 

Ja pistävä tuska, sanomaton ahdistus sai hänen sydämensä vavistukseen, kuni lehden tuulessa.

 

Ja hän vaikeroi, kuten unessa painajaisen ahdistaessa: "Minun tulee saada varmuus. Jumalani! Varmuus."

 

Hän muisti että Maréchal usein oli tuonut hänen äidillensä kukkia — hän, tuo varakas mies, tuo hieno ostaja — hänelle, joka seisoi puodissa miehensä, yksinkertaisen kultasepän rinnalla, Oliko hän rakastanut häntä? Miten olisi hän tullut näiden vähäisten ihmisten ystäväksi, ellei hän olisi rakastanut talon emäntää.

 

Ja niin, oi Jumala … mitä niin?

 

Vasta sitte kun hauta hänen ylitsensä oli suljettu ja hänen ruumiinsa muuttunut mullaksi, jokainen jälki hänestä kadonnut, nyt kun hänellä ei ollut enää mitään säälimistä, pelkäämistä tahi salaamista, nyt oli hän jättänyt koko omaisuutensa tuolle toiselle lapselle!… Miksikä?… Hän oli järkevä mies… Hänen olisi pitänyt ymmärtämän ja tietämän ennakolta, että hän sillä tavalla voisi, niin, melkeinpä välttämättömästi tulisi herättämään epäluuloa, että tuo lapsi oli hänen.

 

Äkkiä lenti huima ajatus läpi Pietarin sielun. Maréchal oli ollut vaaleaverinen kuten Juhani. Nyt muisti hän kuvan, jonka hän kerran oli nähnyt Parisissa, heidän arkihuoneessaan, mutta joka kuva nyt oli kateissa. Minne se oli joutunut? Kadonnut vai piilotettu? Voi, jospa hän voisi saada nähdä sitä vaan tuokion!

 

"Minä olen hullu," ajatteli hän, "joka epäilen omaa äitiäni", ja rakkautta ja hellyyttä, katumusta ja surua virtasi lämmittämään hänen sydäntään. Omaa äitiään! Miten oli mahdollista epäillä häntä? Eikö tämän suoran, kunniallisen ja uskollisen vaimon elämä ollut selvä kuin päivä? Kun hänet näki ja tunsi, eikö hän silloin ollut vapaa kaikista epäluuloista? Ja hänen oma poikansa oli epäillyt häntä! Ooh! Jos hän olisi voinut tällä hetkellä sulkea hänet syliinsä, kuinka hän olisi hyväillyt häntä, heittäynyt hänen eteensä tomuun ja pyytänyt häneltä anteeksi.

 

Mutta epäilykset palasivat lakkaamatta jälleen. Hänen äitinsä oli varmaankin voinut rakastaa kuni muutkin; minkätähden olisi hän muita erilainen, senkötähden että hän oli hänen äitinsä? Hän oli ollut nuori kaikkine niine haaveksivine mielijohteilleen, jotka hämmentävät nuorten mieliä! Suljettuna kuni vankilaan tähän puotiin sivistymättömän miehen viereen, joka tarinoi ainoastaan kauppa-asioista, oli hän uneksinut kuun valossa matkustuksista, rakkauden kohtauksista iltahämärässä. Ja niin oli muutamana päivänä mies astunut sisään kuten rakastuneet romaaneissa, ja hänen puheensa oli soinut kauniilta kuten romaanisankarin.

 

Hänen äitinsä oli rakastanut häntä. Miks'ei? Hän oli hänen äitinsä! Mutta oliko tarvis olla kylläksi sokea hylkäämään sitä, joka oli päivän selvää, ainoastaan sentähden, että se koski häntä.

 

Ja Pietari nousi, vavisten vihan vimmasta. Hän syöksyi kotiinsa. Mitä tuli hänen tehdä? Hän paneutui paikalla maata, ja voimakkaalla tahdon ponnistuksella pääsi hän nukkumaan.