Lumivalko ja Ruusunpuna 白雪与红玫

Eli muinoin kylästä erinänsä köyhä leski pienessä mökissä, ja mökin edustalla oli puutarhanen, jossa kasvoi kaksi ruusupensasta: niistä kantoi toinen punaisia, toinen taas valkoisia ruusuja; ja hänellä oli kaksi pikku tytärtä, jotka olivat noitten ruusu-pensahien näköisiä, ja toisen oli nimi Lumivalko, toisen Ruusunpuna. Mutta nämät niin siivoja ja hyviä, niin uutteran ahkeria olivat kuin mitä milloinkaan on mailmassa kaksi lasta ollut: Lumivalko oli vain hiljaisempi ja hellempi kuin Ruusunpuna. Ruusunpuna mieluisimmin juoksenteli niittyjä ja kenttiä, poimi kukkia ja pyysi perhosia, mutta Lumivalko kotona pysyi äitinsä tykönä ja auttoi häntä talouden-toimissa, taikka luki hänen kuultavaksensa, milloinka ei askareita ollut. Nuot molemmat lapset toisiansa niin rakastivat että aina kävivät käsitysten, milloin hyvänsä liikkuivat ulkona; ja kun Lumivalko sanoi: "me emme ikinä toisistamme eriä," vastasi Ruusunpuna: "emme milloinkaan koko elin-aikanamme," ja äiti tähän lisäsi: "mitä toisella on, sen hän toiselle jakakoon." Usein lapset yksinänsä metsiä juoksentelivat, noukkien punaisia marjoja, mutta eipä mikään eläin heille vähintäkään pahaa tehnyt, vaan net ystävällisesti heitä lähestyivät: jänis pieni kaalin-lehtiä söi heidän käsistänsä, metsäkauris laitumella kävi heidän vieressänsä, hirvi iloisesti juoksi heidän ohitsensa, linnut oksille jäivät istumaan ja visertelivät viserryksiänsä. Heitä ei mikään tapaturma kohdannut; jos metsähän olivat myöhästyneet ja yö heidät yllätti, he toistensa viereen laskivat sammalille maata sekä nukkuivat siinä, kunnes aamu koitti, ja äiti tämän myös tiesi eikä ollenkaan ollut heidän tähtensä levottomana. Kerta, kun he yön oltuaan metsässä heräsivät päivän koittaissa, näkivät ihanan, kiiltäviin valkoisiin vaatteihin puetun lapsen istuvan heidän vuoteensa ääressä. Tämä nousi katsahtaen heihin aivan ystävällisesti ja meni mitään puhumata pois metsään. Ja kun tytöt taaksensa vilkasivat, huomasivat maanneensa tavattoman syvänteen ääressä, jonne välttämättömästi olisivat pudonneet, jos pimeässä olisivat astuneet vielä muutamia askeleita edemmäksi. Mutta äiti heille sanoi, että tuo vallan varmaankin oli se enkeli, joka suojelee kilttejä lapsia.

 

Lumivalko ja Ruusunpuna pitivät äitinsä tuvan niin puhtaassa siivossa, että oikein huviksensa sitä katseli. Kesäisin Ruusunpuna talon-askareet toimitti ja asetti joka aamu, ennen-kuin äiti heräsi, hänen vuoteensa viereen kauniin kukka-tertun, jossa oli jokaisesta pensahasta ruusu. Talvisin Lumivalko valkean sytytti palamaan ja ripusti palokeksihin kattilan, ja kattila messinkinen oli, mutta kiilsi kuten kulta, sillä niin välkkyvän kirkkahaksi se oli hierretty. Illoin kun lumi-höytäleitä lenteli, sanoi äiti: "pane, Lumivalkoseni, ovi salpahan," ja sitten menivät takan äärehen istumaan, äiti silmä-lasit asetti nenälleen sekä rupesi isosta kirjasta lukemaan ääneensä, ja molemmat tytöt kuullellen istuivat kehräämässä; laattialla heidän jalkainsa juuressa makasi pikku karitsa, ja heidän takanansa kykytti vartaalla valkoinen kyyhkynen, pää pieni siiven alle kätkettynä.

 

Eräänä iltana heidän näin sulo-suosiossa yhdessä istuessaan joku ovea koputti ikään-kuin sisälle päästäksensä. Äiti sanoi: "mene pian, Ruusunpuna, avaamaan, siellä ehkä on majaa kaipaava matkustaja." Ruusunpuna menikin ja lykkäsi salvan pois edestä, ajatellen tuolla olevan jonkun mies-raukan, mutta eipä semmoista siinä ollutkaan, vaan oven suusta pisti karhu paksun, mustan päänsä. Ruusunpuna kovasti kirkahtaen hypähti taakse-päin; pikku karitsa määkymään, kyyhkynen lentää pyrähtämään, ja Lumivalko piiloon pujahti äitinsä vuoteen ta'an. Mutta karhu puhumaan rupesi ja sanoi: "älkää pelätkö, minä en teille mitään pahaa tee, olen vilusta puoli-kuoluksissa ja tahtoisin vain hiukan lämmitellä teidän tuvassanne." - "Karhu parka!" vastasi äiti, "pane maata tuonne pesän etehen mutta varo vain, ett'ei valkea polta turkkiasi." Sitten huusi hän: "Lumivalko! Ruusunpuna! Tulkaa tänne, lapset! karhu ei teille tee mitään pahaa, hyvänsuopa se ompi." Tytöt nyt molemmin hiipivät piilostansa, ja vähitellen myöskin karitsa ja kyyhkynen lähenivät eivätkä enään ollenkaan pelänneet. Karhu sanoi: "lapsi kullat, rapsikaa hiukan pois lumi turkistani," ja nämät luudan ottivat sekä huiskivat karhun puhtaaksi lumesta; mutta se valkean edessä ojenteli, murahdellen mieli-hyvästä. Eikä aikaakaan jopa lapset kömpelöön vierahasensa aivan tutustuivat ja rupesivat vallattomiksi, repivät käsin tuota turkista, panivat jalkansa sen selkähän ja kierittelivät sitä sinne tänne, taikka ottivat pähkinä-puisen vitsan ja hosuivat sitä sillä ja karhun muristessa he vain nauroivat. Mutta tämä hyvillä mielin tätä suvaitsi; ainoastaan kun sitä liian kovasti kiusasivat, se huudahti: "säästäkää edes henkeni, lapset:

"Lumivalko, Ruusunpuna.

tapattehan kosianne!"

Kun sitten tuli levon-aika ja muut makuulle menivät, sanoi äiti karhulle: "sinun kyllä sopii jäädä tuonne takan eteen makaamaan, niin olet pakkaselta ja raju-ilmalta suojassa." Kohta kun päivä koittamista teki, lapset päästivät karhun ulos, ja se hankea pitkin tassutteli metsähän. Tästä lähin se joka ilta palasi samahan aikaan, meni takan eteen maata ja salli lasten kanssansa leikkiä laskea, miten heitä vain halutti; ja nämät karhuun niin tottuivat, ett'eivät ennen panneet ovea salpaan, kuin tuo heidän musta toverinsa oli tupaan saapunut.

 

Kun kevään tultua ulkona kaikki viheriöitsi, sanoi karhu eräänä aamuna Lumikukalle: "minun nyt täytyy lähteä pois enkä luultavasti tule koko pitkään kesään tänne palaamaan." - "Mihinkä siis ai'ot, karhu kulta?" kysyi Lumivalko. "Minun täytyy metsään mennä vartioitsemaan aarteitani kääpiö ilkiöiltä; talvella, jolloin maa on kovassa roudassa, täytyy noitten toki pysyä tuolla alhaalla eivätkä kykene sieltä pääsemään, mutta nyt, kun on aurinko maan sulattanut ja lämmittänyt, net piilostansa tunkeuvat esille, nousevat maan pinnalle, nuuskielevat kaikkialla sekä varastelevat; ja mitä kerran ovat kynsiinsä saaneet ja vieneet luoliinsa, se ei sieltä namin lähde näkyviin." Lumivalko ystävänsä lähdöstä aivan suruissansa avasi oven, ja kun karhu ulos kiiruhti, sen turkki kääkkään tarttui sekä repesi hieman, ja olipa Lumikukasta, ikään-kuin olisi hän huomannut kultaa tuolta kimaltelevan, vaan eipä hän sitä varmaan nähnyt. Mutta karhu kiiruusti riensi tiehensä ja katosi piankin puitten välihin.

 

Jonkun ajan kuluttua äiti lähetti lapset noutamaan risuja metsästä. He siellä huomasivat ison, maahan kaadetun puun, jota pitkin juoksi edes takaisin ruohon välissä jotakin, mutta eivät saaneet selitetyksi, mitä tuo oli. Lähemmäksi tultuaan näkivät siinä kääpiön, jonka oli kasvot vanhan-näköiset, kuihtuneet ja parta kyynärän pituinen, lumi-valkoinen. Parran pää oli puun-rakohon likistynyt, ja tuo pikkarainen siellä juoksi kahtia-päin, ikään-kuin nuorasta kiinni oleva koira, käsittämätä, mikä neuvoksi. Punaisilla tulisilla silmillään se tyttöjä mulkoili huutaen: "mitä siinä töllöttelette! ettekö ymmärrä tulla tänne minua auttamaan?" - "Mitenkä, mies pieni, olette tuonne joutuneet?" kysyi Ruusunpuna. "Sinä tyhmä, utelias töllerö!" vastasi kääpiö, "pölkyn minä ai'oin halaista, saadakseni pieniä puita kyökkiä varten; paksut pahkurat piankin pilalle polttavat sen pienen ruoka-rahtusen, mitä meikäläinen ateriaksensa tarvitsee, sillä hän ei poskeensa kierrä niin tavattomia, kuin te, senkin raa'at ja ahnaat ryökäleet. Olin jo onnellisesti puuhun hakannut vaajan ja kaikki oli mieleni mukaan menestymäisillään, mutta vaaja riivattu oli liiaksi liukas sekä luikahti tuota hätää paikaltaan, joten puun puoliskot niin äkkiä kopahtivat kokoon, ett'en enään ehtinyt tempasemaan pois raosta kaunista, valkoista partaani; siinä se nyt istuu kiinni enkä pääse tästä mihinkään. Kas tuossa nauravat nuot tyhmät, imartelevaiset maito-naamat! hyi miten olette ilkeitä!" Lapset kyllä parastansa panivat, mutta eivätpä kyenneet saamaan partaa irralle, se liian piukasti istui pintehessä. "Minä juoksen hakemaan väkeä apuhun," sanoi Ruusunpuna. "Voi sinuas, sinä mieletön pöllö-pää!" ärjäsi kääpiö, "kuka maar tänne tahtoisi väkeä lisään, teitä jo on kaksi liikenemähän; eikö parempaa mitään teidän päähänne pöllähdä?" - "Malttakaa vain mieltänne vähäsen," sanoi Lumivalko, "kyllä minä jo neuvon tiedän," sekä otti taskustansa sakset ja leikkasi parran pään poikki. Heti vapaaksi päästyään kääpiö rupesi hakemaan säkkiänsä, joka oli puun juuriin kätkettynä sekä täynnänsä kultaa, ja veti piilosta sen, mutisten itseksensä: "hävytöntä joukkoa! kehtasivat leikata uhkean partani poikki! hiisi teidät periköön!" Sitten se säkin paiskasi selkäänsä ja meni menojansa, lapsihin edes katsahtamattakkaan.

 

Jonkusenkin ajan kuluttua Lumivalko ja Ruusunpuna ongelle läksivät. Rannan lähelle tultuansa huomasivat jotakin ison heinä-sirkan muotoista hypähtävän vettä kohden ikään-kuin sinne syöksyäksensä. Lapset likemmäksi juoksivat ja tunsivat kohta kääpiön. "Mihinkä nyt olette menossa?" kysyi Ruusunpuna, "ettehän kuitenkaan aikone vetehen hypätä!" - "En maar minä ole semmoinen hassu," huusi kääpiö, "etkö näe? tuo kala ilkiö tahtoo minun tuonne vetää!" Pikku mies oli siinä istunut onkimassa ja kovaksi onneksi tuuli ongen-siimaan takerruttanut hänen partansa; kun sitten vähän hetken päästä iso kala koukkuun tarttui, eipä tuo heikko raukka jaksanutkaan sitä vedestä temmata: kala jäi voitolle ja veti kääpiöä puoleensa. Tämä kyllä joka kortehen ja kahilaan kaappasi, mutta paljoko tuosta apua? hänen täytyi totella kalan jokaista liikuntoa, ja joka silmän-räpäys oli hän vetehen ihan syöksymäisillään. Tytöt sinne oikein parahiksi sattuivat, sieppasivat miehestä kiinni ja koettivat partaa siimasta irti, mutta turhaan, net liian lujasti olivat toisiinsa takertuneet. Eihän muusta apua, täytyipä ottaa esille sakset ja leikata parta poikki; siinä sitä meni vähäinen osa hukkaan. Tämän huomattuansa kääpiö kirkasi tytölle: "ihmis-tapojako tämä tämmöinen miehen muodon pilaaminen, te senkin konnat! eipä siinä kylliksi, että päästä olette partani ennen typistäneet, nyt te siitä parahimman puolen vielä leikkasitte; tuskin enään kehtaan astua meikäläisten nähtäviinkään. Soisimpa teitä niin juoksemaan, että pohjat kengistänne lähtisivät!" Sitten hän kahilistosta otti helmi-säkin, rupesi, sanaakaan enää sanomata, sitä perässänsä laahaamaan ja katosi kiven ta'an.

 

Tapahtuipa sittemmin piankin, että äiti kaupunkiin lähetti molemmat tytöt ostamaan lankaa, neuloja, nuoraa ja rihmaa. Heidän matkansa kävi pitkin aavaa kanervikkoa, jossa siellä täällä makasi hajallansa tavattomia kallion-lohkareita; silloin näkivät ilmassa liihottelevan ison linnun, joka verkalleen siinä laukoili yhä alemmaksi maata kohden, kunnes viimein laskeusi ihan heidän lähellensä kallion juureen. Kohta sitten kuulivat kimakan hätä-huudon. He tuonne juoksivat ja näkivät kauhuksensa, että kotka oli kääpiöön, tuohon heidän vanhaan tuttavaansa, iskenyt ja nyt koetti korjata hänet mukaansa. Nuot hellä-mieliset lapset kohta karkasivat pikku mieheen kiinni ja kiskoivat siinä niin kau'an, kunnes kotka vihdoin saaliinsa hellitti kynsistään. Pahimmasta pelästyksestä vähän toinnuttuansa kääpiö kimeällä äänellänsä kiljasi: "olisi maar teidän sopinut varovammin pidellä minua! olette, kuin olettekin, minun hienoa takkiani repineet niin pahan-päiväisesti, että se ylt'yleensä on läpiä täynnä ja ihan repaleina, te kömpelöt ja senkin saamattomat roistojen roistot!" Sitten hän käteensä kaappasi säkin, joka oli mätätty kalliita kiviä täpö täyteen, ja pujahti taas kallion alle luolahansa. Tytöt hänen kiittämättömyyteensä kyllä jo olivat tottuneet, jatkoivat matkaansa ja toimittivat kaupungissa asiansa. Kun paluu-matkallansa taas astuivat tuota kanerva-kangasta, huomasivat äkki-arvaamata kääpiön, joka puhtaalle paikalle oli kalliit kivensä levitellyt, luullen vallan varmaksi, ett'ei näin myöhäiseen tätä tietä enään kulkisi kukaan. Ilta-aurinko loisteensa laski noille kiiltäville kiville, ja net niin kirkkaasti kimallellen moni-kirjavina välkkyivät, että tytöt pysähtyivät niitä katselemaan. "Mitä siinä töllötätte suu kolmantena silmänä!" huusi kääpiö, ja hänen tuhan-karvaiset kasvonsa kiukusta muuttuivat tuli-punaisiksi. Tuo vieläkin aikoi laskea haukkumisiansa, mutta kuuluipa metsästä kova murina ja musta karhu tuli sieltä juosten. Kovasti säikähtäen kääpiö pystyhyn hypähti, vaan eipä enään ennättänytkään piilo-paikkaansa, sillä karhu jo oli ihan vieressä. Silloin hän tuskissansa huudahti rukoillen: "armollinen Herra Karhu kulta! säästäkää henkeni! minä teille annan kaikki aarteheni, katsokaa! kaikki nuot ihanat kallihit kivet, joita tuossa on leveältä. Suokaa minun jäädä henkihin! paljonko minusta, pienestä mies parasta luulette kostuvanne? eihän tämmöisestä teille suu-palaksikaan; kaapatkaa nuot molemmat tyttö ilkiöt, net teille olisivat oikeita herkku-paloja, rasvaisia kuin nuoret pelto-pyyt, syökää heidät minun verostani!" Näistä lörpötyksistä piittaamata karhu käpälällään kerran lyödä näpäytti kääpiö häijykästä, eikä tuo ikinä enään edes liikahtamaan kyennyt.

 

Tytöt olivat pakohon pyrkineet, mutta karhu heitä huusi sanoen: "Lumivalko! Ruusunpuna! älkää pelätkö! odottakaa! minä teidän seuraanne tulen." Silloin he äänen tunsivat sekä pysähtyivät, ja kun karhu tyttöjen tykö ennätti, läksi äkkiä siitä karhun-nahka, ja heidän vieressänsä nyt seisoi ihan kultaisissa vaatteissa nuorukainen pulskea, "Minä olen kuninkaan-poika," lausui hän, "ja tuo ilkeä kääpiö, joka minulta aarteeni varasti, oli minun noitunut karhuksi, metsiä kiertelemään, mutta hänen kuolemansa minut päästi noiduksista. Nyt on hän jo perinyt ansaitun palkkansa."

 

Lumikukasta sittemmin tuli hänelle puoliso ja hänen veljensä nai Ruusunpunan, ja he keskenänsä jakoivat net suuret aarteet, jotka kääpiö oli luolaansa haalinut. Vanha äiti vielä monta vuotta eli rauhassa ja onnellisena lastensa luona. Mutta nuot molemmat ruusu-pensaat oli hän ottanut mukaansa, ja net hänen kamarinsa akkunan edustalla kasvoivat, kantaen joka vuosi mitä ihanimpia ruusuja, valkoisia ja punaisia.

 

从前，一所孤僻的农舍里住着一位贫穷的寡妇。 农舍的前面是座花园，花园里种着两株玫瑰，一株开白玫瑰，一株开红玫瑰。 她有两个女儿，长得像两朵玫瑰，一个叫白雪，一个叫红玫。 她俩生性善良，又活泼可爱，是世上再好没有的两个小孩了。 只是白雪比红玫稍文静、温柔，红玫喜欢在田间草地上跳跃、摘花、抓蝴蝶，白雪则总呆在家中，帮助妈妈干家务活，或在空闲时朗读故事给妈妈听。

她们俩姊妹情深，常一起出去，总是手拉着手。 白雪总是说："我们不要分开。"红玫则说："只要我们活着，就不会分开。"然后母亲会加上一句："有福同享，有难同担。"

她们俩常常跑进森林，采摘红浆果吃。 野兽从不伤害她们，只是亲热地走近她们身旁。 小兔从她们手中啃吃着白菜叶，小鹿在她们身旁静静地吃着草，小马在她们身旁活泼乱跳，还有鸟儿坐在树干上，尽情地唱着它们才会的歌。

她们也从来没遇到过什么灾难，如果她们在森林里停留太久，当夜幕降临后，她们便双双躺在苔藓上，依偎在一起 ，一直睡到第二天清晨。 母亲也知道这一切，所以不用担心。

一次，她们又在林中过了一夜，黎明唤醒了她们，这时她们发现身旁竟坐着一位美少年，他穿着的一件白衣服，在阳光下闪闪发光。 他站起身来，十分友好地看着她们，然后一言不发地走进了森林的深处。 当她们回过头来向四周看时，发现自己竟睡在了悬崖峭壁旁。 如果她们在黑暗中再往前走上几步，就早已落进万丈深渊中了。 后来母亲告诉她们，那一定是位保护善良孩子的天使。

白雪和红玫把母亲的小屋布置得整整洁洁，看后确实令人赏心悦目。 到了夏天，轮着红玫整理房屋，每天清早，乘母亲还未醒，她总要从每株树上摘些花儿编成个花环，然后放在母亲的床前。 冬天白雪就会生火，并在铁架上挂个水壶。 铜质的壶儿总是擦得亮亮的，像金子般闪闪发光。 到了晚上，每当天空飘起雪花，母亲总会说："白雪，去把门拴上。"于是娘儿仨围坐在火盆旁，母亲带上眼镜，拿着本大书高声地朗读起来。 姐妹俩一边听着，一边坐着纺纱。 就在她们的不远处躺着头小羊，身后的杆子上蹲着只小白鸽，头正藏在翅膀下。

一天晚上，当她们正舒舒服服地坐在一块时，听到有人在敲门，似乎要进来。 母亲说："红玫，快去开门 ，一定是位求宿的过客。 "红玫走上去拔开了门栓，心想来者一定是位可怜的人儿。但来的不是个人，而是头熊，它把那宽宽的黑脑袋伸进了门内。

红玫尖叫一声，跳了回来，小羊咩咩地叫起来，鸽子也拍打着翅膀飞起来，白雪更是躲在了母亲的床后。 这时只听大熊开口说："别害怕，我不会伤害你们，我已冻得不行了，我只想在你们旁边取点暖。"

"可怜的熊儿，"母亲说，"躺到火边来吧，小心别烧着了你的皮毛。"然后她喊道："白雪，红玫，出来吧！熊不会伤害你们，没有歹意。"于是姐妹俩走了出来，小羊和鸽子也渐渐走到跟前，再也无所畏惧了。 熊说："孩子们，帮我把身上的雪打一下。"于是她们拿出了扫帚，把熊儿浑身上下扫得干干净净的。 熊然后心满意足、舒舒服服地爬到火堆旁，口中还不时哼着歌。 没多久，他们便随和起来了，她们和这位笨拙的客人玩起游戏来，使劲地扯着它的毛发，几只脚一同踏在它的背上，把它翻过去又覆过来，她们甚至还用榛木枝抽打它，若是它嗷嗷叫，她们就会大笑。 如是她们太过份时，它才喊："饶了我吧，孩子们：

白雪啊，红玫，

你快要打死你的求婚人了！ "

睡觉的时候到了，其他人都上床了，母亲向熊说："你躺到火边去吧，外面天气冷，这里不会冻着。"天一亮了，姐妹俩把熊放了出去，熊儿摇摇晃晃地踏着雪地走进了树林。

从此以后，每到晚上的同一时刻，熊总会到来，并乖乖地躺在火炉边，让孩子们和他一块尽情地玩乐。 孩子们对他也习以为常，只要这位黑朋友不来，她们就不肯闩门。

春天到了，野外一遍翠绿。 一天早上，熊对白雪说："现在我得走了，整个夏天都不会回来。""你要到哪去，熊宝宝。"白雪问。 "我必须到森林深处去保护我的财宝，以防那些可恶的矮子偷窃。冬天，当大地覆盖着一层坚硬冰块时，他们只得呆在地下面不出来，而现在冰雪消融，和煦的阳光普照着大地，他们就破土而出，到处撬挖偷窃。一旦有任何东西落入他们的手中，被带入他们的洞中，就休想再见天日了。"

白雪对他的离去可伤心啦，她为熊儿开了门，熊儿匆匆往外挤出时，碰在了门闩上，身上扯下了一撮毛发，白雪似乎看到了里面发出的一道金光，但她一时无法确定。 熊儿很快离去了，一会儿就消失在林海中。

过了一段时候，母亲让姐妹俩去林中拾柴火。 她们发现一棵大树倒在地上，树干旁的草丛中有件东西在来回乱跳，不过看不清是什么东西。 等她们走近一看，原来是个小矮子，只见他面色枯黄，雪白胡须足有一码长。 此刻他胡须的一端正卡在树缝中，这小家伙就像一只拴在绳子上的狗，不停地乱跳，茫然不知所措。

小矮人瞪着一对通红的眼睛盯着姐妹俩，口里直嚷嚷："还站着干吗？你们难道就不会帮我一把吗？""你怎么给卡到那里面了，小个子？"红玫问道。 "笨蛋，多嘴的傻瓜！"侏儒骂道，"我本想劈点柴来做饭，木头太大，我那一丁点的饭马上就烧焦了。我们可不像你们那些粗鲁、贪吃的家伙那样吃得多。本来我已把楔子打进去，且一切如我预想的那样进展顺利，可那该死的楔子太滑了，猛地往外弹了出来，树缝便马上合拢，可我这漂亮的胡子却拔不出来了。现在它被卡得很紧，我也走不开，你们俩个痴痴呆呆、油嘴滑舌、奶油粉面的毛丫头却在发笑，呸，你俩真是太可恶了！"

姑娘们于是使劲地帮他拔，可就是拔不出，胡子在里面卡得太紧了。 "我去找个帮手来，"红玫说。 "你这没头脑的笨丫头！"小矮子咆哮起来了，"找什么帮手？你们俩已够烦人的了，难道你们就没有别的法子？""别着急，"白雪说，"我来帮你。"于是她从口袋里掏出一把剪刀，一刀就把胡子的那端剪断了。

矮子脱身后，一把抓起藏在树根处的口袋，袋中装满了金子。 他一手提着袋子，口中嘟哝道："你们这些粗鲁的家伙，把我这么漂亮的胡须给剪断了，你们不会遭好报的。"说完便把袋子摔上肩，瞧也不瞧她俩一眼就走了。

过了一些时候，白雪和红玫一起去钓鱼。 她俩走近小溪时，突然见到一个蚱蜢似的东西要往下跳，仿佛随时都会跳入水中，她们走近一看，原来又是那个小矮子。 "你上哪儿去？可不是要往水中去吧！""我才没那么傻呢！"小矮子叫道，"难道你没看到那条该死的鱼想把我拖下水吗？"小矮子刚才一直坐在那儿钓鱼，不巧把胡须和渔线搅在了一起，一会儿鱼咬食了，这位手无缚鸡之力的小矮子可没有力气把鱼儿拉上来。 鱼儿渐渐占了上风，使劲地把小矮子朝水中拉。 他只得抓住一把草秆和灯芯草，但那又有何用呢？ 他只得跟着鱼儿的游动而上下跳动，随时有被拖入水中的危险。

姐妹俩来得正是时候，她们一边使劲地抓住小矮子，一边帮他从渔线上解胡须，可胡须和线缠得太紧了，怎么解也解不开。 她们实在是无计可施，只得拿出剪刀，一刀剪去好一段胡须。 小矮子一见便尖叫："真粗野！你们俩个坏丫头竟敢毁我的容！先前剪掉了我好端端的胡须还不够吗？现在又剪掉最漂亮的一段，我还有何面目去见人？你们赶快给我滚，滚得连鞋子也丢掉才好！"说完便从草丛中提出一袋珠宝，二话没说就一步一拐地消失在岩石后。

不久后，母亲又打发姐妹俩进城买针线、绳索和带子。 她们沿路来到一片荒地，荒地上布满了巨大的石块。 只见一只大鸟正在空中翱翔，慢慢地又在她们头上盘旋，鸟儿越飞越低，最后停在不远处的一块岩石上。 紧接着她们听到了一声撕心的惨叫声，走上前一看，她们惊呆了，老鹰居然把她们的老熟人小矮子给逮住了，就要把他叼走。

孩子们出于天生的同情心，立刻抓住了小矮子，拼命地与鹰爪抢夺起来，最后把他夺了过来。 小矮子这下可吓呆了，等他回过一点神后，立刻歇斯底里地大叫："难道你们就不能小心点吗？瞧你们把我这身棕色的上衣给扯成了什么破烂样，你们俩个笨手笨脚的毛丫头！"说完，他又扛起一袋宝石，钻进了岩石下面的洞中。 姐妹俩对这种忘恩负义的行径早已习以为常，赶忙上路往城中办事情。

回家的路上，她们又途经那片荒地，这下可把小矮子给吓了一跳。 原来他正往空地上倒一堆宝石，万万没想到这么晚居然还会有人来。 晚霞照在明亮的宝石上，七彩斑烂，耀眼无比，孩子们都看呆了，"你们傻呆呆地站在那里干什么？"小矮子吼道，他那张本是死灰色的脸气得变成了古铜色。 就在他不停的咒骂的同时，只听一声咆哮，一头黑熊从林中奔了出来，直向他们这儿扑来。 小矮子猛然吓了一跳，还没来得及逃回洞中，熊已赶到。 只见矮人心惊胆颤地哀求道："亲爱的熊先生，你饶了我吧！我把所有的财宝都给你，瞧地上这些钻石多漂亮，饶了我吧！你不会吃我这弱不经风的瘦骨头吧，我还不够你塞牙的，快去抓住那俩个可恶的臭丫头，你可美美地吃一顿，准有肥肥的鹌鹑那么好吃！饶了我吧，去吃掉她们吧！"熊才不听他那一套呢，劈手一掌就把这可恶的家伙击倒在地，从此再也起不来了。

姐妹俩撒腿就逃，但听到熊儿喊道："白雪、红玫，别害怕，等一下，我和你们一起去。"这时她们俩听出了这声音，于是停下来等着他。 熊走到跟前时，熊皮突然脱落了，只见站在她们面前的竟是位面貌英俊、浑身披金的帅小伙子。 "我是一位王子，"他说，"那个小矮子偷走了我的珠宝，并向我施了妖术，把我变成了一头野熊，整天在林间乱跑，直到他死我才能解脱。现在他已受到了应有的惩罚。"

白雪后来嫁给了他，红玫嫁给了王子的哥哥，他们平分了小矮子聚集在洞中的大量财宝。 老母亲和孩子们平安幸福地一起生活了多年，她把那两株玫瑰重新移到她的窗前，那儿便有了年年盛开的美丽无比的白玫瑰和红玫瑰。