VIIDES NÄYTÖS.

 Illalla tulen ajalla kammarissa soittajan kotona.

 

Ensimäinen kohtaus.

 

Loviisa istuu ääneti ja hievahtamatta pimeässä sopessa kammaria, pää kättä vasten. Hyvän ajan kuluttua tulee Miller lyhti kädessä, katselee hätäisesti ympäri huonetta, Loviisata havaitsematta, panee sitten lakkinsa ja lyhdin pöydälle.

 

Miller. Ei lastani ole täälläkään! Ei täälläkään. — Kaikki kadut olen kävellyt läpi, käynyt kaikissa tuttavissamme, kysellyt kaikilla portilla — tytärtäni ei ole nähty missään! (Vähän ajan perästä.) Ole kärsivällinen, onnetoin isä-parka! Odota, kunne aamu tulee. Kuka-ties virta silloin tuopi lapsesi rantaan. — O Jumala! Sydämeni taisi liian paljon rakastua tähän tyttäreen! — Se rangaistus olisi kova! Kovin kova, taivaallinen isä! En huoli napista, taivaallinen isä, vaan rangaistus on kova! (Laskeksen huoaten tuoliin.)

 

Loviisa (puhuu sopelta). Oikein sanoit, kurja vanhus! Opi ajoissa kalliimpasikin kadottamaan.

 

Miller (hyppää ylös). Sielläkö sinä olet, lapseni? Sinäkö sitä olet? —

Mutta miksi näin yksinäsi ja ilman valkeatta?

Loviisa. En sen tähden yksinäni ole. Kun oikein pimeä on yltä ympärini, silloin vasta minulla paraat vieraat käyvätkin.

 

Miller. Jumala varjelkoon! Ainoastaan tunnon-mato liikkuu yhdessä yö-huuhkajan kanssa. Syntiset ja pahat henget karttavat valoa.

 

Loviisa. Ian-kaikkisuus myös, isä, joka ilman apumiehittä puhelee sielun kanssa!

 

Miller. Lapsi, lapsi! mitä puhetta se on?

 

Loviisa (nousee ylös ja tulee edemmäksi). Minä olen kamppaillut kovan kamppauksen! Sinä tiedät sen, isä! Jumala antoi minulle voimaa! Kamppaus on päättynyt! Isä, vaimon puolta sanotaan heikoksi ja araksi! Elä sitä enää usko. Me säikähdämme ehkä hämä-häkkiä, vaan sitä mustaa kummitusta mätänemistä voimme me leikillämme syleillä! Se sinulle tiedoksi, isä! Loviisasi on lystimäinen!

 

Miller. Kuule, tyttäreni! minä soisin että ulvoisit; niin olisit minulle otollisempi.

 

Loviisa. Kuinka minä hänet narraan, isä! Kuinka minä sen tyrannin petän! — Rakkaus on kavalampi kuin häjyys ja uskaljaampi — sitä ei hän tiennyt se snrkea-onninen mies — O, he ovat kyllä sukkeloita, niin kauan kuin heillä vaan on tekemistä pään kanssa; vaan niin pian kuin sydämehen ryhtyvät, käyvät ne konnat tyhmiksi — — Valalla luuli hän lukitsevaan petoksensa! Valat, isä, sitovat tosin eläväisiä, vaan kuolossa sulaa valankin rautainen side! Ferdinand on tuleva tuntemaan Loviisansa! — Vietkö, isä, minulta tämän piljetin paikkaansa? Oletko niin hyvä?

 

Miller. Kelle, tyttäreni?

 

Loviisa. Kummallinen kysymys! Avaruuteen ja minun sydämeeni ei tahdo mahtua yksikään ajatus hänen päällensä — Kellenkäs muille sitten minä kirjoittaisin?

 

Miller (levottomasti). Kuule, Loviisa! Minä avaan kirjeen!

 

Loviisa. Kuin tahdot, isä! — vaan siitä et paljon viisastu. Puustavit ovat siinä kuin kylmät kuolleen-ruumiit ja elävät vaan rakkauden silmissä.

 

Miller (lukee). "Sinä olet petetty, Ferdinand! — Verratoin pahuus ratkasi sydämemme liiton, vaan hirmuinen vala sitoo minun kieleni, ja isäsi on joka paikkaan asettanut kuuntelijoitansa. Kuitenkin, jos sinulla on uskallusta, rakkahani! — Minä tiedän toisen maan, jossa valat eivät enää sido ja johon hänen kuuntelijansa eivät pääse." (Miller taukoo ja katsoo vakaisesti hänen silmiinsä.)

 

Loviisa. Miksi niin minuun katsot? Lue kaikki, isä.

 

Miller. "Vaan uskallusta pitää sinulla olla, jos tahdot käydä pimeätä tietä, jossa sinulle ei loista muuta valoa kuin Loviisa ja Jumala. — Sinun pitää tuleman sulana rakkautena, jättää tähän maahan kaikki toiveesi ja kaikki pauhaavat halusi; et mitään muuta tarvitse sinne kuin sydämesi. Jos suostut — niin tule silloin kuin kello lyöpi kaksitoista Karmelitein tornissa. Jos sinua peloittaa — niin pyhki pois sana vahva miesten sanastosta, sillä tyttö tekee sinulle häpeät." (Miller panee piljetin pois, katsoo kauan suruisella katsannolla eteensä, viimein käännäksen hän tyttäreensä päin ja sanoo matalalla, murtuneella äänellä:) Ja se toinen maa, tyttäreni, on?

 

Loviisa. Etkö sitä tiedä? Etkö tosiaankaan sitä tiedä? isäni? —

Ihmeellistä! Se maa on oikein etsiä maalattu. Ferdinand löytää sen.

Miller. Hum! Puhu selvemmin!

 

Loviisa. Sille en paikalla löydä oikein suloista nimeä. Vaan elä peljästy, isä, jos kamoittavan sanon. Se maa — Oi, miksi ei rakkaus ole saanut kappaleille nimiä antaa! sen ihanimman olisi se tälle antanut. Tämä toinen maa, hyvä isäni — anna sanoani — tämä toinen maa on hauta.

 

Miller (hoippuen tuoliin). O hyvä Jumala!

 

Loviisa (menee hänen tykönsä ja pitelee häntä). Elä toki, isä kulta. Se on vaan huuraa, joka sanan päälle laskeksen — se pois, ja morsius-vuode tulee esiin, jolle aamu levittää ruusuisen peitteensä ja kevät peittelee kukka-myttyjänsä. Ainoastaan ulvova syntinen saattoi kuolon luu-rangoksi parjata; ei, kuolo on suloinen, sievä poikanen, kukoistava, niinkuin rakkauden jumala maalataan, ei vaan niin kavala — hiljainen, kuulijainen henki, joka väsyneelle matka-miehelle tarjoo käsi-vartensa nojaksi, avaa ian-kaikkisen ilon loistoisan hovin, ystävällisesti nyykäyttää päätään ja katoo.

 

Miller. Mikä on sinulla aikeena, tyttäreni? — Tahdot omin käsin päiväsi lopettaa.

 

Loviisa. Elä sitä niillä sanoilla mainitse, isä! Tahdon luopua seurasta, koska minua ei hyvästi suvaita — karata paikkaan, josta en enää voi olla poissa — onko sekin syntiä?

 

Miller. Itse-murha on suurin synti, lapseni! — Se ainoa synti, jota ei enää voi katua, koska siinä kuolema ja paha-teko tapahtuvat yhden ajoin.

 

Loviisa (seisattuu hämmästyksissä). Kauheata! — Vaan eihän se toki niin äkkiä mene. Minä hyppään jokeen, isä, ja pudotessani rukoilen Jumalalta kaikki-valtiaalta armoa!

 

Miller. Se on, sinä kadut varkauden, niin pian kuin varastetun olet saanut kätköön — Tyttäreni! tyttäreni! Muista, ett'et pilkkaa Jumalata juuri silloin kuin häntä enimmin tarvitset. O, syvään, syvään olet langennut! — Sinä herkesit rukousta harjoittamasta, ja laupiuden isä otti kätensä sinusta pois!

 

Loviisa. onkos rakkauskin sitten rikos, isä?

 

Miller. Kun Jumalata rakastat, niin et koskaan rakasta rikokseksi asti. — — Sinä olet minut syvälle painanut, kuka-ties hautaan saakka. — Vaan olkaan, en tahdo sydäntäsi vielä enemmän raskauttaa, — Tyttäreni, minä puhuin taannoin jotain. Luulin olevani yksinäni. Sinä kuulit ajatukseni, ja miksipä sitä enää pitäisinkään salassa? Sinä olit epäjumalani! Kuule, Loviisa, jos sinulla vielä on sydäntä tuntemaan isän tunteita — Sinä olit minulle kaikki! Nyt olet menettämäisilläsi ei omaa tavaratasi, vaan minun koko omaisuuteni. Katso, kuinka hiukseni alkavat käydä harmaiksi. Se aika lähenee minua vähitellen, jolloin meille isille tulee hyödyksi se pää-oma, jonka lastemme sydämiin olemme säästäneet. — Tahdotko tämän pää-oman minulta tapattaa, Loviisa? Tahdotko isäsi kaiken omaisuuden kanssa lähteä karkuun?

 

Loviisa (suutelee hänen kättänsä syvimmästi liikutettuna). En, en millään tavalla, rakas isä! Minä menen suuren velan alaisena tästä maa-ilmasta ja tahdon sen ian-kaikkisuudessa paraten maksaa.

 

Miller. Ajattelee perään, etkö siinä ehkä erehdy, lapseni! (Vakaasti ja juhlallisesti.) Tokkohan me siellä tulemmekaan yhteen? — — Kas, kuinka kalvenet! — Loviisani arvaa itsestänsä, että minä häntä toisessa maa-ilmassa en enää tavoitakaan, koska minä sinne en lähde semmoisella kiireellä kuin hän. (Loviisa juoksee hänen syliinsä, vavisten. Hän painelee lämpimästi häntä rintaansa vasten ja jatkaa liikuttavalla äänellä.) O tyttäreni, tyttäreni! langennut, kuka-ties jo hukkunut tyttäreni! Ota korviisi isäsi totiset sanat! Minä en voi sinua vartioida. Minä voin sinulta ottaa veitset pois, vaan sinä voit itsesi neulalla surmata. Myrkystä voin sinut varjella, vaan sinä voit kuristaa itsesi helmi-rihmalla. — Loviisa — Loviisa — ainoastaan varoittaa voin sinua vielä — Tahdotko sille kannalle joutua, että se pettäväinen kuva sydämestäsi luopuu vasta ajan ja ian-kaikkisuuden hirmuisella sillalla? — Uskallatko kaikki-tietäväisen istuimen eteen mennä valhetellen: sinun tähtesi, luojani, läksin tänne — vaikka syntiset silmäsi etsivät rakkahasi kuolevaista kuorta? — Ja kun tämä savi-jumalasi, silloin matona niinkuin sinäkin, mataa tuomarin jalkojen juureen, kieltää sinun jumalattoman luottamuksesi häneen ja osoittaa sinut rukoilemaan ian-kaikkista laupiutta, jota hän onnetoin tuskin itsekään saa — kuinkas silloin? (Painavammin, kovemmasti) Kuinka silloin, onnetoin? (Hän puristaa häntä rintaansa, katsoo vähän aikaa lujasti häntä silmiin, heittää hänet sitten yht'äkkiä.) Nyt en tiedä enkä voi enää mitään — (nostetulla oikealla kädellä) enkä voi sinulle, herrani ja tuomarini, enempää vastata tästä sielusta. Tee lapsi-parka, mitä tahdot. Tekey solakalle nuorukaisellesi uhriksi, niin että pahat henkesi iloitsevat ja enkelisi sinusta luopuvat. — Mene, mene sinne, kunne aiot! Pane kaikki syntisi päällesi, pane vielä tämä viimeinenkin, kauhein kaikista, päällesi, ja jos kuormasi vielä tuntuu keveältä, niin tehköön minun kiroukseni painon täydeksi. — Tuoss' on sinulle veitsi, pistä se sydämeesi, ja (tahtoo itkien töytätä ulos) isäsi sydämeen!

 

Loviisa (hyppää ylös ja juoksee hänen perästänsä). Isä, elä mene! Oi isäni! — Että helleys pakoittaa vielä julmemmin kuin tyrannin-raivo! Mitä pitää minun tehdä? En voi! Mitä teen?

 

Miller. Kun majuorisi suudelmat polttanevat sinua kuumemmin kuin isäsi kyyneleet, — niin kuole!

 

Loviisa (tuskallisesti kamppailtuaan, varovasti.) Isä! Tuoss' on käteni! Minä tahdon — Jumala! Mitä teen? mitä tahdon minä! Isä, minä vannon — voi minua, voi pahan-tekijätä, minne taivun! — Isä, olkaan sitten — Ferdinand — Jumala sen näkee! — Niin hävitän viimeisenkin muiston hänestä.

 

(Repii kirjeensä.)

 

Miller (vaipuu ilosta juopuneena hänen kaulaansa). Kas se on minun tyttäreni! Katso ylös! rakastajaa olet nyt köyhempi; sitä vastaan olet isäsi tehnyt onnelliseksi. (Itkien ja nauraen halaellen häntä.) Lapsi, lapsi! Tätä onnellista päivää elämässäni en ole ansainnut! Luoja tiesi, kuinka minä huono mies tämän enkelin olen saanut! — Loviisani, onnellisuuteni! Hyvä Jumala! En minä rakkautta paljon ymmärrä, vaan että siitä luopuminen mahtaa olla tuskallista — sen verran minäkin vielä ymmärrän!

 

Loviisa. Mutta pois tästä maasta, isä! — Pois tästä kaupungista, jossa kumppalini pilkkaavat minua ja hyvä nimeni iäksi on mennyt — Pois, pois, kauas pois tästä paikasta, jossa on niin monta muistoa kadonneesta onnestani. Pois, jos se on mahdollista! —

 

Miller. Minne vaan tahdot, tyttäreni! Jumalan leipä kasvaa joka paikassa, ja korvia antaa hän myös kuuntelemaan viuluani. Menkään kaikki hukkaan — Minä teen sinun tuskasi kertomuksen virreksi, laulan sitten laulua tyttärestä, joka isänsä tähden särki sydämensä — sitä laulaen kerjäämme sitten ovi ovelta, ja almut maistavat suloisilta itkeväisten käsistä.

 

Toinen kohtaus.

 

Ferdinand edellisten tyköön.

 

Loviisa (hoksaa hänet ensiksi ja viskautuu kovasti huutaen Millerin kaulaan). Herra Jumala! Tuossahan se on! Minä olen hukassa!

 

Miller. Missä? kuka?

 

Loviisa (osoittaa, näkönsä pois-kääntäen, majuoria ja painaksen lujemmin isäänsä vasten). Hän! hän itse — Pidä silmällä, isä — se on tullut minua murhaamaan!

 

Miller (keksii hänet, peräytyy). Mitä? Te täällä, paroni?

 

Ferdinand (tulee hiljaa lähemmäksi, taukoo Loviisan kohdalla, ja katsoo häneen kyselevällä jäykällä katsannolla, sitten vähän ajan kuluttua sanoo). Hämmästynyt oma-tunto, kiitoksia sinulle! — Tunnustuksesi on hirmuinen, vaan nopea ja varma, ja päästää minut häntä kiduttamasta! Hyvää iltaa, Miller!

 

Miller. Mutta Jumalan tähden! Mitä te tahdotte, paroni? Mikä teidät tänne tuo? Mitä tämä päälle-tunkeuminen merkitsee?

 

Ferdinand. Muistan mokoman ajan, jolloin minua odotettaessa päivä jaettiin minuuttiinsa, jolloin ikävä minun perääni ripustihen hitaan seinä-kellon painoihin, sille muka joutua lisätäkseen, ja jolloin vartioitiin sitä suonen-sykäystä, jonka ajalla minä tulisin. — Mistä tulee se, että minun nyt sanotaan tunkeuvani?

 

Miller. Menkää, menkää pois, herra paroni! — Jos sydämessänne vielä on kyvenkään ihmisyyttä jälellä, jos ette tahdo kuolijaksi kuristaa häntä, jota sanotte rakastavanne, niin paetkaa, elkääkä viipykö täällä yhtä silmän-räpäystä enempää! Siunaus pakeni huoneestani, niin pian kuin te siihen jalan astuitte. Te toitte onnettomuuden majaani, jossa ennen vaan ilo ja tyytyväisyys asuivat. Ettenkö vieläkään ole tyytyväinen? Vieläkö haavaakin tahdotte repiä, jonka ainoa lapseni sai teidän onnettomasta tuttavuudestanne?

 

Ferdinand. Kummallinen isä, nyt tulen juuri tyttärellesi iloista sanomaa tuomaan!

 

Miller. Uusia toivoja ja uusi pettymys! — Mene sinä, onnettomuuden sanan-saattaja, tiehesi! Näkösi morkkaa sanomiasi.

 

Ferdinand. Minä olen viimeinkin päässyt toiveideni päähän! Lady Milford, rakkautemme suurin este, on paennut maasta. Isäni suostuu nyt naimiseeni. Kova onni on herennyt meitä vainoomasta. onnemme tähdet nousevat taivaalle. — Nyt tulin lupaustani täyttämään ja morsiantani vihille viemään.

 

Miller. Kuuletko, tyttäreni, mitä se sanoo? Kuuletko, kuinka se vielä pilkkaa sinun petettyjä toivojasi? Todella, paroni! Se sopii ylen hyvin, että viettelijä hioo sukkeluuttansa viettelemänsä poloisen päälle.

 

Ferdinand. Luuletko narrikoivani? Sitä en tee millään tavalla. Puheeni on niin totta kuin Loviisani rakkaus, ja lupaukseni pidän yhtä pyhänä kuin Loviisa valansa — En tunne mitään pyhempää — Epäiletkö vieläkin? Eikö ilon punastusta vieläkään näy puolisoni kasvoilta? Kummallista! Käypänä rahana mahtaa täällä olla valhe, koska totuutta niin vähän uskotaan. Te ette luota sanoihini? Niin uskottenhan sitten tätä kirjallista todistusta.

 

(Viskaa Loviisalle hänen hovi-marsalkille kirjoittamansa kirjeen.)

 

Loviisa (heittää kirjeen luotaan ja vaipuu kuoleman-kalveana alas.)

 

Miller (sitä huomaamatta, majuorille). Mitä se merkitsee, paroni? En ymmärrä teitä ollenkaan!

 

Ferdinand (viepi hänet Loviisan tykö). Sitä paremmin on tämä minut ymmärtänyt!

 

Miller (lankee alas hänen viereensä). O hyvä Jumala! Tyttäreni!

 

Ferdinand. Kalvea kuin kuolema! — Nyt se vasta on oikein mieleinen minulle, tyttäresi! Noin kaunis ei hän ollut koskaan! Tämä sievä, hurskas tyttö — Tuolla ruumiin-näöllä — Viimeisen tuomion henkäys, joka kaikista valheista pyhkäsee ulko-kullan pois, on nyt tästäkin puhaltanut näkö-maalin, jolla se kavala taivaan enkelitkin petti. — Tää on hänen kauniin näkönsä! Se on myös hänen ensimäinen valheeton näkönsä. Annappa, suutelen sitä!

 

(Tahtoo lähetä.)

 

Miller. Ei! Pois! Elä koske isän sydämeen! Hyväilyksistäs en häntä voinut varjella, vaan tahdon hänet nyt rääkkäämisistäsi varjella.

 

Ferdinand. Mitä tahdot, harmaa-parta? Sinun kanssasi ei minulla ole mitään tekemistä. Elä sekau peliin, jonka teidän puoli nähtävästi on tapannut — vai oletko sinäkin ehkä viisaampi kuin sinusta olen luullutkaan? Oletko kuuden-kymmenen vuotesi viisauden lainannut tyttäresi kurvan-seikkoihin ja nää kunnioitettavat hivuksesi parittajan toimella häväissyt? — Mutta Mutta jos niin ei ole, niin painau vuoteelle, onnetoin ukko, ja kuole — Aika ei vielä ole ohitse. Vielä voit nukkua siinä suloisessa luulossa: minä olin onnellinen isä! — Muuanta silmän-räpäystä myöhemmin olet sen myrkyllisen sisiliskon viskaava kotoonsa helvettiin päin, kiroava sekä lahjaa että sen antajaa, ja menet Jumalata pilkaten hautaan. (Loviisalle.) Puhu, sinä onnetoin! Kirjoititko sinä tämän kirjeen?

 

Miller (varoittaen Loviisalle). Jumalan tähden, tyttäreni! Muista nyt, muista nyt oikein!

 

Loviisa. Oi tätä kirjettä, isä!

 

Ferdinand. Ettäkä se joutui vääriin käsiin? — Kiitetty olkoon sattumus; se on tehnyt monta suurempaa työtä kuin mietiskelevä ymmärrys, ja on sinä päivänä paremmin seisova pystyssä kuin kaikkein viisasten järki. — Sattumus, sanoin? — O, onhan luojan kaitsemus läsnä siinäkin, kun varpunen putoo maahan, miksi ei siis siinä, kussa perkeleeltä reväistään peite silmiltä? — Vastausta minä tahdon! Kirjoititko tuon kirjeen?

 

Miller (syrjin Loviisaan, kehoittaen). Ole väkevä, tyttäreni! Sano nyt vielä vaan tuo yksi: kirjoitin, ja kaikki on voitettu.

 

Ferdinand. Voi lystiä, voi lystiä! Isäkin petetty! Kaikki petettynä! No katsoppas, kuinka se häpeemätöin nyt seisoo tuossa, ja yksin oma kielensä ei tahdo ruveta nyt hänen viimeistä valhettansa lausumaan! Vanno Jumalan kautta! peljättävän totuuden kautta! Kirjoititko tuon kirjeen?

 

Loviisa (tuskallisen kamppauksen jälestä, jonka alla hän on katseilla puhunut isänsä kanssa, päättäväisesti ja lujasti.) Kirjoitin!

 

Ferdinand (seisattuu hämmästyen). Loviisa! — Ei! Niin totta sieluni elää! sinä valhettelet! — Viattomuuskin tunnistaa kidutus-penkissä paha-tekoja, joita se ei koskaan ole tehnyt — Minä kysyin liian pikaisesti — Eikö niin, Loviisa? — Sinä tunnustit vaan sen tähden, että niin pikaisesti kysyin?

 

Loviisa. Minä tunnustin, mikä totta on!

 

Ferdinand. Ei, sanon minä! ei! ei! Sinä et sitä kirjoittanut. Eihän se ole ensinkään sinun käsi-alaasi — Ja jospa olisikin, niin ovatko käsi-kirjoitukset vaikeammat väärentää kuin sydämet turmella? — Puhu minulle totuus, Loviisa! — Tahi elä, elä, elä tee sitä! Voisit sanoa: kirjoitin, ja minä olisin hukassa. — Valhettele, Loviisa, valhettele! — O — jospa nyt valhetteleisit, katsoisit päälleni avonaisella enkelin-katseellasi, suostuttaisit vaan korvani ja silmäni ja tämän sydän-parkani vielä kerran häjysti pettäisit — O Loviisa! Kaikki totuus saisi sitten sen henkäyksen kanssa hävitä maailmasta eli ruveta jäykkiä niskojansa hovi-miehen tavalla valheella kumartelemaan! (Pelkääväisellä, vapisevalla äänellä.) Kirjoititko tuon kirjeen?

 

Loviisa. Jumalan nimessä! Peljättävän totuuden nimessä! Minä kirjoitin sen!

 

Ferdinand (vähän ajan kuluttua, syvimmällä tuskalla). Vaimo! vaimo! — Voi tuota näköäsi, jolla nyt edessäni seisot! — Kaupittele tuolla näölläsi vaikka paratiisin iloja, niin et yksin kadotuksestakaan löydä ostajia — Jospa olisit tiennyt, mikä sinä minulle olit, Loviisa! Mahdotointa! Ei! Et sinä tiennyt, että olit minulle kaikki! Kaikki! — Tämä on köyhä, halpana pidetty sana, vaan ian-kaikkisuus tuskin voi sen ympäri kulkea; taivaan tähdet kiertävät ratojansa sen sisässä. — Kaikki! ja niin tunnottomasti leikitsit sen kanssa — O, se on kauheata!

 

Loviisa. Te saitte nyt tunnustukseni, herra von Walter. Minä olen itse kironnut itseni. Menkään nyt! Luopukaa talosta, jossa niin onnetoin olitte.

 

Ferdinand. Hyvä! hyvä! Hiljaahan minä olen — hiljaahan senkin maan sanotaan olevan, jonka yli rutto on käynyt — minä olen kuin semmoinen maa. (Vähän mietittyään.) Vielä vaan yksi anomus, Loviisa! — viimeinen! Päätäni niin kuumentaa. Tarvitsen vilvastusta, Laitappa minulle lasi limonadia!

 

(Loviisa menee.)

 

Kolmas kohtaus.

 

Ferdinand ja Miller.

 

He kävelevät, sanaakaan sanomatta, jonkun aikaa kumpikin puoltansa edes-takaisin.

 

Miller (seisattuu viimein ja katselee majuoria suruisella näöllä). Hyvä paroni, voipiko se huojentaa murhettanne, jos minä tunnustan, että surkuttelen teitä?

 

Ferdinand. Annahan vaan asian olla sillään, Miller! (Kävelee taas muutamia askelia.) Miller, en tahdo enää muistaa, mitenkä ma huoneesesi tulinkaan — Mikäpä siihen olikaan syynä?

 

Miller. Kuinka, herra majuori? Huiluahan te tahdoitte oppia soittamaan.

Ettenkö sitä enää muista?

Ferdinand (vilkkaasti). Minä näin tyttäresi! (Taas äänettömyyttä.) Etpä ole pitänyt sanaasi, hyvä ystävä! Me sovimme niin, että mun piti yksinäiset tuntini saada rauhassa. Petit minut siinä kohdassa ja möit minulle kyy-käärmeitä. (Nähtyään Millerin liikutuksen.) Ei vainenkaan, elä peljästy, vanha mies! (Liikutettuna hänen kaulaansa). Sinä et ole syy-pää!

 

Miller (pyyhkien silmiänsä). Sen tietää kaikki-tietäväinen Jumala!

 

Ferdinand (uudelleen kävellen edes-takaisin, synkeästi miettien). Ihmeellisesti, käsittämättömän ihmeellisesti heittelee Jumala meitä! Hienoista näkymättömistä rihmoista riippuu hänellä usein raskaimmat painot. — Jospa ihminen tietäisi, että tuosta omenasta minä nyt muka kuoleman syön. — Hum! — Jospa sen tietäisi! (Kiireemmin edes ja takaisin, sitten tarttuen kovasti Millerin käteen.) Mies! Siitä rahdusta huilun-opetusta maksan sinulle liian kalliin —- — Etkä sinäkään voita sillä mitään — sinäkin kuka-ties menetät tässä kaikki. (Tuskassaan uloten hänestä.) onnetoin huilun-soitto, jota ei olisi pitänyt koskaan juohtua mieleeni!

 

Miller (kokee peittää liikutuksensa). Kauanpa se limonadi viipyykin.

Parasta on, minä menen kiirehtimään, jos ette pahaksi pane.

Ferdinand. Ei sillä niin kiirettä ole, hyvä Miller! (Itseksensä mumisten.) Varsinkin isän puolesta — Ole vaan täällä — Mitäpä minä vielä arvelinkaan kysyä? — Niin! onko Loviisa sinun ainoa tyttäresi? Eikö sinulla muita lapsia olekaan?

 

Miller (lämpimästi). Ei ole muita, paroni! — Enkä ole toivonutkaan muita. Siitä tytöstä on jo kyllä, ottamaan koko isän-sydämeni valtaansa — sille olenkin jo antanut rakkauteni kaiken pää-oman.

 

Ferdinand (kovasti liikutettuna). Haa! — — Käyppä kuitenkin katsomassa, eikö se juoma joudu, hyvä Miller!

 

(Miller menee.)

 

Neljäs kohtaus.

 

Ferdinand (yksinään). Ainoa lapsi! — Tunnetkos sen, murhaaja! Kuuletko sitä, ainoa? — Ja sillä mies-paralla ei ole koko taivaan-kannen alla muuta kuin viulunsa ja tuo ainokaisensa. — Sinä tahdot sen häneltä ryöstää? — Ryöstääkö? — Ryöstääkö kerjäläisen viimeisen hätä-varan? Katkoako ramman sauvan ja heittää kappaleet hänen eteensä? Kuinka? onko minulla tosiaankin siihen sydäntä? — — Ja kun hän sitten tulee ja tytär makaa selällänsä, kukkanen — nuutunut — kuollut — vallattomasti tallattu, hänen viimeinen, ainoa, verratoin toivokkinsa. — Haa! ja kun hän sitten siinä seisoo sen edessä, seisoo ja hänestä koko luonto herkeää henkimästä, ja hänen jähmistynyt silmänsä näkee koko rajattoman avaruuden tyhjäksi ja autioksi, etsii Jumalata eikä löydä Jumalata ja tulee tyhjänä takaisin. — — Jumala! Jumala! Vaan eihän minunkaan isälläni ole kuin tämä ainoa poika — tämä ainoa poika, vaan ei kuitenkaan ainoa rikkaus. — (Vähän ajan perästä.) Vaan kuitenkin! Mitä hän sitten menettää? Tytön, josta rakkauden pyhimmät tunteet olivat vaan vauvoja. Tekisikö se isäänsä onnelliseksi? — Ei suinkaan! Ja minä ansaitsen vielä kiitoksen, että poljen kuolijaksi sen sisiliskon, ennenkuin se vielä pistää isääkin.

 

Viides kohtaus.

 

Miller, joka tulee takaisin, ja Ferdinand.

 

Miller. Heti saatte sen, paroni! — Tyttö-riepu istuu tuolla ulkona ja on itsensä kuolijaksi itkeä. Limonadissaan tuopi hän teille varmaan kyyneleitäkin.

 

Ferdinand. Hyväpä se olisikin, jos siinä vaan kyyneleitä olisi! — — Vaan koska ikään puhuimme soitosta, Miller! (Vetää raha-kukkaronsa ylös.) Niin olen minä vielä velka-miehesi.

 

Miller. Kuinka? Mitä? Mitä joutavia, paroni! Miksikä luulette minua? Hyvällä kädellähän se on. Elkää toki ruvetko minua näin häpäisemään, ja eihän tässä nyt, jos Jumala suopi, olla viimeistä kertaa yhdessä.

 

Ferdinand. Kuka sen tietää? Ota vaan pois. Se on kuolevaisuuden vuoksi.

 

Miller (nauraen). Niin, senkö vuoksi, paroni? No, kyllä se kuolevaisuuden vuoksi vielä saa jäädä teidän taaksenne.

 

Ferdinand. Ei tiedä. — Etkö sitä ole kuullut, että nuorukaiset ovat

kaatuneet — pojat ja tytöt, toivon lapset, pettyneiden isien ilot. —

Mitä ikä ja madot eivät saa aikaan, sen tekee monesti ukon-nuoli. — Ei

Loviisasikaan ole kuolematoin.

Miller. Hän on minulla Jumalalta.

 

Ferdinand. Kuule vielä — minä sanon sinulle, hän ei ole kuolematoin. Tämä tytär on sinun silmä-teräsi. Sinä riiput sieluin ja hengin tässä tyttäressäsi. Ole varoillasi, Miller! Ainoastaan huima peluri panee kaikki yhdelle kortille. Se kauppa-mies on liian uskaljas, joka kaiken omaisuutensa panee yhdelle laivalle. — Kuule se, Miller, ja muista varoitukseni! — — Vaan miksikä et ota rahaasi?

 

Miller. Mitä, herra? Tuoko kokonainen kukkaron-pullukka? Mitä ajattelette, armollinen herra?

 

Ferdinand. En muuta kuin velkaani suorittaa. — Heh! (Heittää kukkaron pöydälle, niin että siitä muutamia kulta-rahoja tulee ulos.) En minä ian-kaikkisesti voi olla sinulle velkaa.

 

Miller (hämmästyen). Mitä? Se, kies' avita, ei helähtänyt kuin hopea-raha! (Lähenee pöytää, ja huutaa säikähdyksissä.) Kuinka, Jumalan ja taivaan nimessä, paroni? — Paroni, mitä olette te? Mitä teette te, paroni? Tämäpähän siivoa on! (Yhteen-lyödyillä käsillä.) Aivanhan tämä on — eli olette minut, eli — lempo vieköön! paljasta puhdasta kultaahan tässä kiiltää silmääni. — — Ei saatana! sillä syötilläsi et minua petä.

 

Ferdinand. Vanhaako vai verestä olet juonut, Miller?

 

Miller (törkeästi). Hiisi ja helvetti! Katsokaahan vaan tuohon! —

Kultaa!

Ferdinand. No, mitä se tekee?

 

Miller. Pyövelin nimessä — sanon — katsokaa herran Kristuksen tähden — kultaa!

 

Ferdinand. onpa se sitten jotain ihmeellistä!

 

Miller (vähän aikaa ääneti oltuansa, mennen hänen tyköönsä, liikutuksella). Armollinen herra, minä olen yksin-kertainen, suora mies, jos minua mihin koiran-työhön tahdotte houkutella; sillä tuommoista raha-joukkoa ei, Jumala nähköön, kunniallisella työllä ansaita!

 

Ferdinand (hellästi). Elä ole milläsikään, Milleri-parka! Tuon rahan olet jo kauvan sitten ansainnut, ja Jumala minua varjelkoon tahtomasta sillä ostaa sinun puhdasta omaa-tuntoasi!

 

Miller (kuin puoli-hulluna hyppien ylös). Siis minun! minun! Jumalan suomasta ja luomasta, minun! (Juosten oveen päin, huutaen.) Eukko! Tytär! Victoria! Tulkaa tänne! (Takaisin tullen.) Vaan rakas taivaallinen isä! millä keinoin joutui tämä hirmuinen raha minulle näin yht'äkkiä? Miten ansaitsen sen? millä sen kostan? Häh?

 

Ferdinand. Et soitto-tunnillasi, Miller! — Tällä rahalla maksan sinulle, (taukoo vapistuksensa tähden) maksan sinulle (vähän ajan perästä surullisesti) kolmi-kuukautisen onnettoman unelman tyttärestäsi.

 

Miller (tarttuu hänen käteensä, jota hän kovasti puristaa). Armollinen herra! Jos te olisitte halpa, vähäinen porvaris-mies — (joutuun) ja tyttöni ei rakastaisi teitä, niin pistäisin hänet kuolijaksi! (Taas rahaan päin, sitten ala-kuloisesti.) Vaan tuossahan nyt kaikki on minun ja teillä ei ole mitään, ja mun täytynee siis koko riemun antaa mennä kuin Mähösen viinan? Häh?

 

Ferdinand. Elä ole milläsikään, ystävä! — Minä matkustan pian toiseen maahan, ja siellä ei tämän-kuvaiset rahat kulje kuitenkaan.

 

Miller (sillä välin luopumattomasti tähystäen rahaa, ihastuksella). Jääpikö se siis minun omakseni? Jääpikö? — Vaan mieleni käypi pahaksi siitä, että lähdette pois. — Ja maltappa aikaa, kun minä nyt rupean ylpeäksi! Pöyhkenen ja pöhötyn niin että! (Panee hatun päähänsä ja töytää ulos-päin.) Ja torin varrella tahdon minä nyt antaa soitto-tuntiani enkä polttaa muuta kuin kolmea kuningasta, ja jos minä enää koskaan istun kolmen äyrin oluelassa, niin vieköön minut se ja se!

 

(Tahtoo mennä pois.)

 

Ferdinand. Elä mene! Ole vaiti! ja pane rahat taskuusi! (Painavasti.) Tämän iltaa vaan vielä ole vaiti, ja tee minulle mieliksi eläkä enää anna soitto-tuntia.

 

Miller (vielä kiihkoisemmin, tarttuen häntä liiviin, riemuiten.) Ja, herra, tyttäreni! (Laskien hänet irti.) Rahasta ei mies paljon parane — rahasta ei — Söinpä minä potaattia eli pyy-paistia, se on yhden tekevä, täysi on täysi, ja tuo takki on ainiaan hyvä, kunne Jumalan päivä ei paista hihojen läpi. — Minusta on se kaikki jonkin-joutavaa. — Vaan tytölle on tämä siunaus hyvä; mitä hänen silmistänsä vaan näen hänen toivovan, se pitää hänen saaman.

 

Ferdinand (keskeyttää kiireesti). Hiljaa, hiljaa —

 

Miller (aina vilkkaammin). Ja hänen pitää oppiman Ranskan kieltä ja menuettia tanssimaan ja laulamaan, niin että siitä sanomissa kirjoitetaan; ja saali pitää hänellä oleman kuin parailla hovineuvoksen-tyttärillä, ja paletotti, vai miksi lemmoksi ne sitä kutsuvat, ja soittajan tyttärestä pitää puhuttaman viiden penin-kulman päässäkin.

 

Ferdinand (tarttuu hänen käteensä kauheimmalla liikutuksella). Kyllä jo! kyllä jo! Jumalan tähden, ole vaiti! Tämän päivää vaan vielä ole vaiti! Se olkoon ainoa kiitos, jonka sinulta vaadin.

 

Kuudes kohtaus.

 

Loviisa limonadin kanssa, ja Edelliset.

 

Loviisa (itkeneillä silmin ja vapisevalla äänellä, talrikilla tuoden lasia majuorille). Olkaa hyvä ja sanokaa, jos tämä ei olisi kylläksi väkevää.

 

Ferdinand (ottaa lasin, panee sen pöydälle ja kääntyy vilkkaasti Milleriin päin). Vähällä olin sen unhottaa! — Saisinko sinulta pyytää yhtä asiaa, rakas Miller? Tahdotko minulle pienen palveluksen tehdä?

 

Miller. Vaikka kymmenen! Mitä se on?

 

Ferdinand. Minua odotetaan kotona ruoalle. Kova onni saattoi minut pahalle tuulelle. Minun on nyt aivan mahdotoin mennä ihmisten joukkoon. — Menisitkö isäni tykö ja sanoisit, ett'en tule?

 

Loviisa (säikähtää ja sanoo sukkelasti). Voinhan sen minäkin toimittaa.

 

Miller. Sinäkö presidentin tykö?

 

Ferdinand. Ei sitä tarvitse hänen itsensä luo mennä, sanot vaan sanottavan palvelijoille etu-huoneessa. — Tuoss' on kelloni kanssasi, että uskovat sinua. — Minä olen täällä vielä palatessasi. — Pyydä vastuuta.

 

Loviisa (hyvin hätäytyneenä). Enkö sitä minä voisi toimittaa?

 

Ferdinand (Millerille, joka juuri on lähtemässä). Elä vielä mene!

Täss' olisi vielä kirje isälleni, joka tän'iltana tuotiin minulle. —

Kuka-ties painavia asioita. — Sen viet yhdellä tielläsi sinne.

Miller. Hyvä, herra paroni!

 

Loviisa (riippuu hänessä, kauheasti peljästyneenä). Vaan, isä, voisinhan minäkin hyvin hyvästi nuo asiat toimittaa! —

 

Miller. Yksinäsi ei sinua, tyttäreni, voi yön selkään lähettää.

 

(Pois.)

 

Ferdinand. Näytä valkeatn isällesi, Loviisa! (Loviisan seuratessa Milleriä kyntteli kädessä, tulee hän pöydän luo ja karistaa myrkkyä limonadi-lasiin.) Jaa, hänen pitää! hänen pitää! Korkeuden vallat nyykäyttävät päällään minulle myödytyksensä, taivaan kosto suostuu päätökseeni, hänen hyvä enkelinsä hylkää hänet.

 

Seitsemäs kohtaus.

 

Ferdinand ja Loviisa.

 

Loviisa tulee vitkitellen kynttelin kanssa takaisin, panee sen pöydälle ja seisattuu toiselle puolen toisella majuori, luoden silmänsä maahan ja vaan toisinaan petollisesti ja varkain häneen katsoen. Majuori seisoo toisella puolen ja katsoo vaan jäykästi eteensä.

 

(Suuri äänettömyys tämän kohtauksen alussa.)

 

Loviisa. Tahdottenko minua säistää, niin soitan jotain pianolla?

 

(Avaa pianon.)

 

(Ferdinand ei vastaa mitään, äänettömyys.)

 

Loviisa. Vieläpä te olette shakki-pelissäkin minulle yhden voiton velkaa. Eikö koeteta yhtä, herra von Walter?

 

(Taas äänettömyys.)

 

Loviisa. Se kirje-reppu, herra von Walter, jonka kerran lupasin teille neuloa — sitä olen alotellut — tulkaapa katsemaan sen kaavaa!

 

(Äänettömyyttä vaan.)

 

Loviisa. O, kuinka minä olen kurja!

 

Ferdinand (seisoen kuin ennenkin). Se saattaisi olla totta.

 

Loviisa. Minun syyni ei ole, herra von Walter, että te nyt niin huonosti huvitutte.

 

Ferdinand (nauraa loukaten). Sillä ethän sinä muka mitä taida minun tylsälle hiljaisuudelleni?

 

Loviisa. Johan minä sen edeltä arvasin, ett'emme me tätä nykyä tule hyvin toimeen yhdessä. Säikähdinkin heti, sen tunnustan, kun isäni lähetitte asialle. — Herra von Walter, minä luulen että tämä hetki on meille molemmille yhtä tukala. — Jos ette pahaksi pane, niin menen minä ja kutsun muutamia tuttaviani tänne.

 

Ferdinand. Meneppä ja tee se! Niin menen paikalla minäkin ja kutsun tuttaviani.

 

Loviisa (katsoo häneen hämmästyneenä). Herra von Walter!

 

Ferdinand (häjysti). Tosiaankin sukkelin neuvo, minkä ihminen voi keksiä tämmöisessä tilassa kuin me nyt olemme. Tästä ikävästä kaksin-olosta teemme lystin linnoituksen, ja jospa siinä annammekin lihallemme vähän vapautta, niin sillä vaan korvaamme itsellemme ne kärsimykset, joita rakkauden tuskat ovat tuottaneet.

 

Loviisa. Te olette lystikäs, herra von Walter!

 

Ferdinand. Niin lystikäs, että torilla voisin poikajoukon kerätä perääni! Ei! Totta puhuen, Loviisa! Sun esi-merkkisi on minullenkin opiksi — minä otan sinut opettajakseni. Hulluja ne ovat, jotka ikuisesta rakkaudesta hupattavat. Eihän yhtä alin-omaa jaksa rakastaa; vaihtelevaisuus on huvituksen höyste. — Niin kuuleppa, Loviisa! Minäkin suostun siihen. — Pujahdamme yhdestä rakkauden seikasta toiseen, vyörymme yhdestä haureuden pahnasta toiseen. Sinä tuonne — minä tänne — kuka-ties sillä keinoin löytäisin kadonneen rauhani josta-kusta nais-huoneesta takaisin — Kuka-ties, näin hurjailtuamme jonkun ajan, suureksi iloksemme taas joutuisimme yhteen, kuka-ties samat taipumukset meissä taas synnyttäisivät lemmen ja häpeä ja irstaisuus voisivat matkaan-saattaa sovun ja soinnun, joita hellin rakkaus ei ole meissä saanut aikaan.

 

Loviisa. O nuorukainen, nuorukainen! onnetoin olet jo; tahdotko ansaitakin onnettomuutesi?

 

Ferdinand (vihassa mumisten hampaidensa sisässä). onnetoinko olen? Kuka sen sinulle sanoi? Nainen, sinä olet liian kehno itse mitään tuntemaan — millä voit sitten toisen tunteita punnita? — Onnetoin, sanoi se? — Haa! tämä sana saattaisi minut haudassakin raivoon! — onnettomaksi piti minun tulla, sen hän tiesi. Kuolo ja kadotus! sen hän tiesi, ja petti minut kuitenki. — Sanasi taittavat kaulasi — Tähän asti voin vielä kehnoutesi peitellä typeryydellä, ja ylen-katseeni oli sinut päästää kostamatta. (Kiireesti temmaten lasin.) Niin muodoin, kevyt-mielinen et ollut — tyhmä et ollut — olit vaan perkele. (Juopi.) Limonadi on yhtä mieto kuin sinun sielusi — Maistappa!

 

Loviisa. O taivas! Syystäpä pelkäsinkin tätä kohtausta.

 

Ferdinand (kovasti käskien). Maista!

 

Loviisa (ottaa lasin vähän vasta-hakoisesti ja juo).

 

Ferdinand (käännäksen, hänen nostettuaan lasin huulillensa, yht'äkkiä kalveten pois ja juoksee huoneen kaukaisempaan nurkkaan).

 

Loviisa. Tämä limonadi on hyvä.

 

Ferdinand (kääntymättä, väristen kauhistuksesta). Terveydeksesi!

 

Loviisa (pantuansa lasin pois). Oi, jospa tietäisitte, Walter, kuinka hirmuisesti olette mieleni loukannut!

 

Ferdinand. Hum!

 

Loviisa. Se aika tulee vielä, Walter! — —

 

Ferdinand (tullen eteenpäin). O! ajasta ei meillä enää olisi isoa huolta.

 

Loviisa. Silloin tämä ilta on tuntuva raskaalta sydämessänne.

 

Ferdinand (alkaa kävellä kovemmin ja tulla levottomaksi, heittäen vyönsä ja miekkansa pois). Hyvästi nyt, herrain palvelus!

 

Loviisa. Hyvä Jumala! Mikä teillä on?

 

Ferdinand. Vari ja ahdas — Tahdon olla irremmasti.

 

Loviisa. Juokaa! juokaa! Juoma jäähdyttää teitä.

 

Ferdinand. Kyllä se sen tekee ihan varmaan — Kurva on hyvä-sydäminen, vaan niinhän ne ovat kaikki!

 

Loviisa (rakkauden täydellä lämpimyydellä juosten hänen syliinsä).

Loviisallesiko sen sanoit, Ferdinand?

Ferdinand (työntää hänet luotaan). Pois! pois! Pois nuo hellät sulavat silmät! Minä voitun. Tule kauhistavaisessa muodossasi, käärme! Hyppää päälleni, kyy! Lyö luokkia taivasta kohti! — tule niin hirmuisena kuin helvetti sinut koskaan näki — Vaan elä enkelinä enää — Elä enkelinä enää — Siksi on jo liian myöhä — Mun täytyy polkea sinut kuolijaksi niinkuin sisiliskon — Voi sinua!

 

Loviisa. O, että näin loitos piti tultaman!

 

Ferdinand (katsellen häntä sivulta). Tuo taivaallisen kuvaajan ihana teos — Ken sen uskoisi? Ken voisi sitä uskoa? (Ottaen hänen kätensä ja pitäen sitä ylhäällä.) En tahdo sinua moittia, luoja! — Vaan miksi panit myrkkyäsi näin kaunihin astioihin? — — Voipiko pahuus hyötyä näin lempeässä maassa! — — O, se on ihmeellistä!

 

Loviisa. Jotaka minun pitää kuunnella ja olla vaiti!

 

Ferdinand. Ja tuo suloinen soiva äänikin — Kuinka voipi niin paljo sointua lähteä noin hajanaisesta kanteleesta? (Juopuneilla silmillä hänen silmiinsä katsoen.) Kaikki niin ihanata — niin täydellistä — niin jumalallista! — Kaikessa paraan luomis-hetken teos! Jumal'avita! juuri kuin koko maa-ilma olisi ilmautunutkin vaan sen tähden, että luoja tälle teoksellensa saisi iloita. — — Jako sielua tehdessänsä vaan olisi Jumala erehtynyt? onko se mahdollista, että tämä vaihdokas pääsi maa-ilmaan ilman moitteetta? (Yht'äkkiä luopuen hänestä.) Vai näkikö hän käsissänsä enkelin syntyvän ja korjasi erhetyksensä kiireessään sitä kehnommalla sydämellä?

 

Loviisa. O sitä ilkeätä itse-päisyyttä! Ennenkuin hän tunnustaisi hairaustansa, ennen pilkkaa hän Jumalata.

 

Ferdinand (töytää katkerasti itkien hänen kaulaansa). Vielä kerran, Loviisa! — Vielä kerran, niinkuin ensimäisen suudelmamme päivänä, jolloin sinä ensi kerran suhahdit: Ferdinand ja sana sinä ensi kerran tuli kuumille huulillesi — O, loppumattomien, sanomattomien ilojen kylvy näytti tässä silmän-räpäyksessä olevan kätkettynä niinkuin kukkasen supussa. — Silloin oli ian-kaikkisuus edessämme kuin suloinen kevät-päivä; kultaisia vuosi-tuhansia kulki mielemme ohitse kuin nuoria morsiamia. — — Silloin olin minä onnellinen! Loviisa! Loviisa! Loviisa! Miksis teit minulle tämän?

 

Loviisa. Itkekää, itkekää, Walter! Murheenne ehkä tekee minulle oikeammin kuin vihanne.

 

Ferdinand. Siinä erehdyt. Tämä ei ole sitä murhetta — Ei sitä lämmintä, makeata kastetta, joka painuu mielen haavoihin kuin palsami ja panee tunnetten jäykän rattaan uudestaan liikkeesen. Tämä on vaan yksityisiä, kylmiä märkiä — rakkauteni ian-kaikkisen kuolon kylmää kuuraa. (Kauhean juhlallisesti, laskien kätensä hänen päänsä päälle.) Itkeä pitää sielustasi, Loviisa! — Itkeä Jumalasta, jonka loppumatoin laupeus tässä erehtyi, ja joka paraimmassa teossansa näin pettyi. — O, minusta tuntuu, että koko luonnon pitäisi ottaa suru-huntu päällensä ja hämmästyä sitä esi-merkkiä, joka hänen keskessänsä nyt tapahtuu — Ilkeätä on, kun ihmiset lankeevat ja paratiisit menetetään; vaan kun pitali raivoo enkelien joukossa, pitää koko luonto pantaman huolen alle.

 

Loviisa. Elkää ajako minua vimmaan, Walter! Minulla on mielen lujuutta niin hyvin kuin monella muulla — vaan sitä ei pidä panna yli-luontoiseen koetteesen. Walter, yksi sana vielä ja sitten olemme eroitetut — — Kauhea kohtalo on eksyttänyt meidän sydämet toisistansa. Jos saisin suuni avata, Walter, niin voisin sinulle kertoa asioita — voisin — — vaan kova onni sitoi kieleni niinkuin rakkautenikin, ja kärsiä pitää minun, ettäs minua menettelet niinkuin porttoa.

 

Ferdinand. Kuinka voit nyt, Loviisa?

 

Loviisa. Miksi sitä kysyt?

 

Ferdinand. Minusta olisi paha, jos sinun täytyisi täältä erota valhe huulillasi.

 

Loviisa. Jumalan tähden, Walter!

 

Ferdinand (pikaisesti liikkuen). Ei, ei! Liian saatanallinen olisi semmoinen kosto! Ei! Jumala varjelkoon! En minä tahdo kostoani ulotuttaa toiseen maa-ilmaan asti. — Loviisa! Rakastitko marsalkia? Sinä et tästä huoneesta enää pääse ulos.

 

Loviisa. Kyselkää, mitä tahdotte. Min'en vastaa enää mitään.

 

(Istuksen.)

 

Ferdinand (totisemmin). Ota vaari kuolemattomasta sielustasi, Loviisa!

Rakastitko marsalkia? Sinä et tästä huoneesta enää pääse ulos.

Loviisa. Min'en vastaa enää mitään.

 

Ferdinand (lankee kauheasti liikutettuna hänen eteensä maahan). Loviisa! Rakastitko marsalkia? Jo ennen kuin tämä kyntteli on palanut kaikki — seisot sinä — Jumalan edessä!

 

Loviisa (hyppää peljästyneenä ylös). Jeesus! Mitä se on? — — Ja mieltäni alkaa niin muutella.

 

(Vaipuu alas tuoliin.)

 

Ferdinand. Joko nyt? — Voi teitä vaimoja, kummituksia! Heikko luontonne kyllä sietää paha-tekoja, jotka ihmisyyden juuriltansa nyhtävät; mutta rahtunen arsenikia lyö teidät kumoon.

 

Loviisa. Myrkkyä! myrkkyä! voi herra Jumala!

 

Ferdinand. Niin pelkään. Limonadisi oli höystetty helvetissä. Sillä joit kuoleman maljaa.

 

Loviisa. Kuoleman! kuoleman! Laupias Jumala! Myrkkyä limonadissa ja kuoleman. — O, armaitse sieluani, laupeuden herra!

 

Ferdinand. Se on pää-asia. Sitä minäkin häneltä anon.

 

Loviisa. Ja äitini — isäni — maa-ilman vapahtaja! onnetoin isä-parkani! Eikö enää ole mitään pelastusta? Nuori henkeni —- eikö mitään pelastusta! Ja pitääkö minun jo kohta lähteä?

 

Ferdinand. Ei mitään pelastusta, sinun pitää jo kohta lähteä — Vaan elä ole milläsikään. Me matkustamme yhdessä.

 

Loviisa. Ferdinand, sinäkin! Myrkkyä, Ferdinand! Sinulta? Jumala anna se hänelle anteeksi — Armollinen herra, ota häneltä tämä synti —

 

Ferdinand. Tutkistele omia tiliäsi — pelkään pahoin, ett'eivät ne ole selvällä.

 

Loviisa. Ferdinand! Ferdinand! — Oi — Nyt en enää voi salata. — Kuolema — kuolema ratkasee kaikki valat. — Ferdinand! — Ei taivaassa eikä maan päällä ole ketään niin onnetointa kuin sinä! — Minä kuolen viatoinna, Ferdinand!

 

Ferdinand (säikähtäen). Mitä se sanoo? Valhetta ei tavallisesti oteta sille matkalle kanssa!

 

Loviisa. Minä en valhettele — en valhettele — enkä ole valhellut kuin kerran koko elämässäni. — Huu! mikä vilu juoksee suonissani — — kun kirjeen hovi-marsalkille kirjoitin —

 

Ferdinand. Haa! Se kirje! — Jumalan kiitos! Nyt tuli miehuuteni taas takaisin.

 

Loviisa (jonka kieli alkaa jäyketä ja sormet köykistyä). Se kirje — Valmistau hirmuista sanaa kuulemaan — Käteni kirjoitti, mitä sydämeni kirosi — isäsi saneli sen kirjeen.

 

Ferdinand (jähmistyneenä ja patsaan kaltaisena, syvään äänettömyyteen vaipuneena, kaatuu viimein kuin ukkosen lyömä maahan).

 

Loviisa. Voi sitä onnetointa erheystä — Ferdinand — minut pakoitettiin — anna anteeksi — Loviisasi olisi ennen kuoleman ottanut — vaan isäni — vaara — he tekivät sen niin kavalasti.

 

Ferdinand (julmana hypäten ylös). Ole kiitetty, Jumala! ett'en vielä tunne myrkyn vaikutusta.

 

(Vetää miekkansa ulos.)

 

Loviisa (heiketen heikkonemistansa). Voi! mitä aiot? Isäsihän se on —

 

Ferdinand (hillimättömimmässä vimmassa). Murhaaja ja murhaajan-isä! —

Hänen pitää tulla kanssa, että kaikki-valtias syyllisen rangaiskoon!

(Tahtoo lähteä ulos.)

 

Loviisa. Kuollen antoi vapahtajani anteeksi — Kunnia sinulle ja hänelle!

 

(Kuolee.)

 

Ferdinand (kääntyy joutuisasti takaisin, huomaa hänen viimeiset kuoleman-liikauksensa ja lankee surulta voitettuna hänen viereensä alas). Elä, elä! elä karkaa käsistäni, taivaan enkeli! (Tarttuu häntä käteen, vaan antaa sen taas vajota alas.) Kylmä, kylmä ja kostea! Hänen sielunsa on poissa! (Hyppää taas ylös.) Jumala, armoa Loviisalleni! armoa! armoa kauheimmalle murhaajalle. Se oli hänen viimeinen rukouksensa! — — Kuinka ihana ja suloinen kuolijanakin! Liikutettuna puhalsi viikake-mies vaan näille herttaisille kasvoille. — Hänen lempeytensä ei ollut teeskentelyä, se piti kuolemassakin ryhtinsä. (Vähän ajan kuluttua). Vaan kuinka? Miksi en tunne vielä mitään? Tahtooko nuoruuteni voima minut pelastaa? Tyhjä vaiva! Ei se minun aikomukseni ole.

 

(Tempaa lasin.)

 

Viimeinen kohtaus.

 

Ferdinand. Presidenti. Wurm ja Palvelijoita, jotka kaikki hämmästyneinä töytävät huoneesen; sitten Miller väen ja oikeuden-palvelijoiden kanssa, jotka kokoutuvat huoneen perä-puolelle.

 

Presidenti (kirje kädessä). Poikani, mitä tämä on? — En kuitenkaan voi uskoa —

 

Ferdinand (viskaa lasin hänelle jalkojen eteen). Niin näet tuossa, murhaaja!

 

Presidenti (hoippuu taka-perin. Kaikki kauhistuvat. Hirmuinen äänettömyys.) Poikani, miksis tämän minulle teit?

 

Ferdinand (häneen katsomatta). Olisihan minun muka pitänyt ensin kysyä valtio-mieheltä, sopiiko seikka hänenkin korttiensa kanssa yhteen! — Hieno ja ihmeteltävä, sen tunnustan, oli se konnuus, että meidän sydämet heitettiin luulon kautta. — Mestari on se, joka sen verkon teki; paha vaan, ett'ei rakkaus totellut juoniasi niin kuuliaisesti kuin tavalliset käskyläisesi.

 

Presidenti (etsii ympärinsä joukkoon katsellen). Eikö tässä ole ketään, joka itkisi surkutellen onnetointa isää?

 

Miller (huutaen näyttelystän takana). Laskekaa sisään! Jumalan tähden, laskekaa!

 

Ferdinand. Tyttö on pyhä — hänestä on toinen tuomitseva.

 

    (Avaa oven Millerille, joka väen ja oikeuden-palvelijoiden

    kanssa töytää sisään.)

Miller (kauheimmassa tuskassa). Lapseni! lapseni! — Myrkkyä huudetaan täällä otetun. — Tyttäreni! missä olet?

 

Ferdinand (taluttaa hänet presidentin ja Loviisan ruumiin väliin). Minä olen viatoin. Kiitä tästä tuota.

 

Miller (lankeaa hänen viereensä maahan). O Jeesus!

 

Ferdinand. Lyhyesti puhuen, isäni! — Te alatte käydä minulle kalliiksi. — Kavalasti on minulta henkeni varastettu, varas olette te. Minua vapisuttaa, kuinka asiani Jumalan kanssa ovat; — konna en kumminkaan ole koskaan ollut. Ian-kaikkinen tuomioni langetkoon miten hyvänsä — teidän päälle se elkään langetko — Vaan minä olen tehnyt murha-työn, (peljättävällä, kovalla äänellä) murha-työn, jota sinä et minun käskene yksinäni maa-ilman tuomarin eteen kantamaan. Juhlallisesti heitän siitä tässä sinulle isomman, kauheimman puolen: kuinka sen kanssa tullet toimeen, katso itse. (Vieden hänet Loviisan tyköön.) Tuossa, julmuri! riemuitse nyt sukkeluutesi kauhistavalle hedelmälle; noilla kasvoilla on sinun nimesi peljättävästi kirjoitettu, ja koston enkelit ovat sen siitä lukevat — Tämän-näköinen haamu hiiviköön vuoteesi ympärillä maatessasi, ja tarjotkoon sinulle kylmää kättänsä — Tämän-näköinen haamu seiskoon sielusi edessä kuollessasi, ja häiritköön viimeisen rukouksesi — Tämän-näköinen haamu seisokoon haudallasi ylös-noustessasi — ja Jumalan vieressä hänen sinua tuomitessansa. (Hän alkaa heikota. Palvelijat pitelevät häntä.)

 

Presidenti (kädellänsä tehden hirmuisen viittauksen taivasta kohti). Elä minulta, elä minulta, kaikkein tuomari, vaadi näitä sieluja, vaan tuolta.

 

(Menee Wurmiin päin.)

 

Wurm (pöyhähtäen). Minultako?

 

Presidenti. Sinulta, kirottu! sinulta, saatana! — Sinä sitä annoit sen helvetin neuvon — Sinun yllesi tulkoon vastuukin — Minä pesen käteni puhtaaksi.

 

Wurm. Minunko ylleni? (Alkaa kauheasti nauraa.) Lystiä! lystiä! Nytpä sitten tiedän senkin, millä tavalla perkeleet kiittävät. Minun yllenikö, sinä tuhma konna? Oliko se minun poikani? Olinko minä sinun isäntäsi? — Minun ylleni vastuu? Haa! tään näön kautta, joka jähmentää ytimen luissani! Tulkoon vastuu minun ylleni! Nyt tahdon minä hukkua, mutta sinun pitää hukkuman minun kanssani. — Väki hoi! Huutakaa murha katuja pitkin! Herättäkää oikeus! Oikeuden-palvelijat, sitokaa minut! Viekää minut pois tästä! Minä tahdon ilmoittaa salaisuuksia, semmoisia että kuulijoilla tukat nousevat pystyyn.

 

(Tahtoo lähteä.)

 

Presidenti (pidättää hänet). Ethän toki, riivattu, tahtone —?

 

Wurm (taputtaa häntä olalle). Tahdon kyllä, kumppali! Tahdon kyllä! — Riivattu olen minä, se on tosi — se on sinun työtäsi — niin tahdon nytkin menetellä kuin riivattu. — Käsi kädessä sinun kanssasi pyövelin pölkylle! Käsi kädessä sinun kanssasi helvettiin! Minua oikein ilahduttaa olla sinun kanssasi, koira, kirottuna!

 

(Hän viedään pois.)

 

Miller (joka kaiken aikaa, pää Loviisan sylissä, on maannut äänettömässä surussa, nousee yht'äkkiä ylös ja viskaa majuorille raha-kukkaronsa jalkojen juureen). Myrkyn-syöttäjä! Pidä kirotut rahasi! — tahdoitko sillä lapseni minulta ostaa?

 

(Töytää ulos huoneesta.)

 

Ferdinand (sortuvalla äänellä). Juoskaa jälestä! Hän on vimmassa. —

Tämä raha on hänelle pelastettava. — Se on mun kauhea kiitollisuuteni.

Loviisa! — Minä tulen. — — Jääkää hyvästi! — — Antakaa minun erota

tämän alttarin vieressä. —

Presidenti (heräten kauhun huumeuksesta, pojallensa). Poikani!

Ferdinand! Etkö enää edes silmääsi luo musertuneen isäsi päälle?

(Majuori lasketaan Loviisan viereen.)

 

Ferdinand. Jumalan, laupeuden isän, on viimeinen ajatukseni.

 

Presidenti (kauheimmassa kivussa langeten hänen eteensä maahan). Luodut ja luoja hylkäävät minut. — Etkö enää silmää luo virvoitukseksi päälleni?

 

Ferdinand (osoittaa kuollen hänelle kätensä).

 

Presidenti (nousee sukkelasti ylös). Hän antoi minulle anteeksi!

(Toisille). Nyt olen teidän vankinne!

    (Hän lähtee pois, oikeuden-palvelijat seuraavat häntä,

    esi-rippu lankee alas.)