Anna Liisa; Kotoa pois-17

ANNA LIISA. Niin, heti sen jälkeen.

 

PIRKKO. Pidetäänköhän kuinka suuret häät? Ja tanssitaanko? Tietysti tanssitaan, mitäs niistä häistä muuten olisi.—Minunkin täytyy opetella siksi. Osaan minä jo jenkkaa, ja penkinpainajaista, ja vanhaa piikaa, ja polskaa. Mutta niitä uusia en osaa, ranseessia, vai miksi sitä sanotaan? Sitä en osaa enkä polkkaa—mutta opetathan sinä, eikö niin?

 

ANNA LIISA. Ajatteles, Pirkko, jos hän kääntyi takaisin? (Menee ovelle, katsoo ulos.)

 

PIRKKO. Niin Hussoko? Vielä vain. Joka meni semmoista hamppua, ettei jälelleen katsonut.

 

ANNA LIISA. Ei siellä näy ketään. Ei Johannestakaan eikä isää.

 

PIRKKO (polvillaan penkillä, aukaisee ikkunan ja kurkistaa ulos). Ne olivat äsken alhaalla, aitan luona. Ja siellähän ne puhelevat vielä nytkin. Eikä näy Hussoa, ei mailla eikä halmeilla. Saat olla ihan rauhassa, kun minä olen luvannut pitää hänestä huolta. (Heiluttelee jalkojaan ja kurottelee yhä ikkunasta ulos.)

 

ANNA LIISA (itsekseen). Perjantai—lauantai—sunnuntai! Kun vaan nämä kaksi päivää menisivät onnellisesti ohi,—en sitten enää pelkäisi. Ei hän sitten enää—kun kerran olen kuulutettu. Nämä päivät vaan—nämä kaksi päivää!

 

PIRKKO (vetää ikkunan kiinni). Mitä sinä siellä löpiset?

 

ANNA LIISA. Ilman minä vaan—itsekseni. (Menee taaskin luomapuille.)

 

PIRKKO. Sinäpä soma, kun puhelet itseksesi. Minunkin pitäisi totutella.

Sinä kun menet pois, ei ole enää ketään, jolle saisin näin rupatella.

Voi, sentään! Kyllä minulle tulee sinua ikävä, Anna Liisa. Ihan jo

itkettää, kun ajattelen että sinä niin pian lähdet.

ANNA LIISA. Pirkko raukka, mitä iloa sinulla minusta on ollut?

 

PIRKKO. Sinä olet aina ollut minulle hyvä. Kuka tästä lähtein pitää puoliani, kun isä ja äiti toruvat? Ja sitten—kun en enää saa sinua nähdä, sehän se on pahinta.