【约伯记】第17章

17:1 "Minun henkeni on rikki raastettu, minun päiväni sammuvat, kalmisto on minun osani.
17:2 Totisesti, pilkka piirittää minua ja silmäni täytyy yhä katsella heidän ynseilyänsä.
17:3 Aseta puolestani pantti talteesi; kuka muu rupeaisi kättä lyöden minun takaajakseni?
17:4 Sillä sinä olet sulkenut ymmärrykseltä heidän sydämensä; sentähden sinä et päästä heitä voitolle.
17:5 Ystäviä kutsutaan osajaolle, mutta omilta lapsilta raukeavat silmät.
17:6 Minut on pantu kansoille sananlaskuksi; silmille syljettäväksi minä olen tullut.
17:7 Minun silmäni on hämärtynyt surusta, ja kaikki minun jäseneni ovat kuin varjo.
17:8 Tästä oikeamieliset hämmästyvät, ja viatonta kuohuttaa jumalattoman meno.
17:9 Mutta hurskas pysyy tiellänsä, ja se, jolla on puhtaat kädet, kasvaa voimassa.

17:10 Mutta te kaikki, tulkaa jälleen tänne; en löydä minä viisasta joukostanne.
17:11 Päiväni ovat menneet, rauenneet ovat aivoitukseni, mitä sydämeni ikävöitsi.
17:12 Yön he tekevät päiväksi; valo muka lähenee pimeydestä.
17:13 Jos kuinka toivon, on tuonela asuntoni; minä levitän vuoteeni pimeyteen,
17:14 minä sanon haudalle: 'Sinä olet isäni', ja madoille: 'Äitini ja sisareni.'
17:15 Missä on silloin minun toivoni, ja kuka saa minun toivoani katsella?
17:16 Ne astuvat alas tuonelan salpojen taa, kun yhdessä lepäämme tomussa."