FANNY. En mene, pappa, saatte uskoa—

 

PENTTINEN. Et mene? Eikö hän kelpaa, vaikka on tohtorismies? Kreiviäkö sinä sitten odotat?

 

FANNY. En kreiviä, enkä ketään.

 

PENTTINEN. Sitten naitan minä sinut väkisen, ellei muu auta.

 

FANNY. Voi, antakaa minun olla rauhassa—ennätän minä vielä tuonnempanakin niihin puuhiin. Tämä on minusta niin kauheata, ettei kukaan voi aavistaa—(itkee).

 

ROUVA PENTTINEN. Koetapas nyt itkeä siinä silmäsi veriselle. Miltä sinä sitten näytät? Ja mitä tässä turhia kinataan, mene pukemaan päällesi, ja joutuun nyt, että olet valmis vieraiden tulemaan. Se punainen leninki niinkuin sanoin ja rossi ja kultaketjut—niin, ja rannerengas, kaiken mokomin rannerengas (Fanny menee oikeaan.)

 

PENTTINEN (naurattelee). Sitä on hupakko. Ei muka mene naimisiin? Ei huoli miehestä? Ja mieli tekee kumminkin, niin saakurin lailla, hänen niinkuin muidenkin. Siitä olen varma, että panen vaikka päänikin pantiksi. Vai, mitä arvelet sinä, eukko?

 

ROUVA PENTTINEN (kävelee ja katselee ympärilleen). Olet ehkä oikeassa.

Mutta sanopas, miltä sinusta nyt näyttää täällä, ukko?

PENTTINEN (katselee ympärilleen hänkin). onhan täällä niinkuin ihmisissä ainakin.

 

ROUVA PENTTINEN. Sohvamatto meidän sietäisi saada uusi.

 

PENTTINEN. Uusi? Kuinkas kauvan siitä on, kuin tuo ostettiin? Tuskin vuottakaan.

 

ROUVA PENTTINEN. Sepä kun oli alun alkain niin huono—hamppuinen vaan, ei maksanut kuin kaksitoista markkaa. Näkisit minkälainen Ahlpummiin on tullut. Se pitää olla niin kaunis, ettei mihin panna. Semmoinen, miksi se sitä nyt sanoikaan—? Rössel matto—vai oliko se Sprössel matto, niin Sprössel matto se oli. Ja ulkomaalta ne olivat sen tilanneet, sata markkaa sanoi maksaneen. Katsopas sitä pilan päin ensi kerran kun käyt Ahlpummissa.

 

PENTTINEN. Sata markkaa! Tuommoisesta vaan sohvanedusmatosta? Jota ei paljon näekään, kun rouvat siinä helmoineen istuvat päällä.