Oli muinoin Reetu niminen mies ja Kaisaliisa niminen vaimo; he naimisissa olivat, elellen keskinäisessä sovussa, kuten vasta-nainehet ainakin. Eräänä päivänä Reetu sanoi: "minä nyt pellolle lähden, Kaisaliisaseni; soisimpa halusta, että, kun työstäni palaan, pöydällä olisi jotakin paistettua syötäväkseni sekä kaljaa raikasta janohoni." - "Mene sinä vain, Reetu kulta," vastasi Kaisaliisa, "mene vain, kyllä minä sinulle mieliksi tuon toimitan." Kun sitten ruo'an aika lähestyi, otti hän savu-torvesta makkaran, pisti sen paistin-pannuhun, pani tuohon voita vähäsen sekä nosti tulelle pannun. Pihisten makkara rupesi paistumaan, ja Kaisaliisa siinä vieressä seisoi, pitäen pannun-varresta kiinni sekä ollen omissa ajatuksissansa; ja nyt hänen mieleensä juolahti: "sillä välin, kuin makkara paistumassa on, sopii minun käydä kellarissa kaljaa laskemassa." Hän sentähden pannun asetti tasaisesti seisomaan, otti kannun, meni kellariin ja rupesi kaljaa laskemaan. Siinä nyt kalja kannuhun juoksi ja Kaisaliisa vieressä töllötteli, tuota tuijotellen, mutta silloin hänen päähänsä pöllähti: "noh oi riivattua! koira tuonne tupahan jäi irroilleen, se piankin saattaa makkaran kaapata pannusta; tuo vasta olisi harmi!" ja hui hai! tuokiossa hän kellarin portahia kippasi tupahan, mutta olipa jo rakki makkaran siepannut suuhunsa ja laahasi sitä laattialla muassansa. Eipä Kaisaliisaa kuitenkaan liika laiskuus vaivannut, hän koiraa hätyyttämään, tuo pihalle pujahtamaan, hän perästä pötkimään, ja nyt maar kelpo kilpa-juoksu alkoi; pian oli piha jäänyt, peltoa siis tallattihin eikä ojat estehenä, mutta koira oli Kaisaliisaa vilppahampi eikä hellittänyt makkaraa hampaistansa. Jopa kuitenkin Kaisaliisa väsymään rupesi, heitti koko koiran-ajon, mutisten itseksensä: "mikä mennyttä on, se poissa pysyköön," sekä kiersi kotia-päin, siivosti tallustellen hiljalleen, palavoistaan päästäksensä. Tällä välin kalja juoksemistansa juoksi tynnyristä, sillä eipä Kaisaliisa ollut tappia pistänyt hanaan, ja kun kannu oli täytehen tullut eikä sinne enempää mahtunut, kalja kellarin laattialle meni eikä ennen lakannut juoksemasta, kuin oli koko tynnyri tyhjänä. Jo portahilta Kaisaliisa tämän kovan kohdan äkkäsi. "Noh kiusallista," hän huudahti, "mikä nyt neuvoksi, ett'ei Reetu mitään huomaisi." Hetken hän siinä ajatteli, mutta muistuipa viimein hänen mieleensä, että viimeisestä kirkonvihkiäis-juhlasta vielä oli aitan-parvella säästössä säkillinen mitä parahimpia nisu-jauhoja; net hän päätti sieltä noutaa sekä kellarin laattialle ripottaa, maahan juossutta kaljaa peittääksensä. "Niimpä niinkin," hän höpisi, "joka säästää saatuansa, sillä on tarpeessa tavara," kömpi aitan ylisille, toi sieltä säkin sekä viskasi sen suoraa päätä kalja-kannun päälle, joten tuo kumohon kolahti, ja Reetu paran kalja nyt laattialle lorisi. "Oikein osattu! missä enin osa on, sinne loppukin joutukoon," jupisi Kaisaliisa, piroitti sitten jauhot kaikki pitkin koko kellarin laattiaa sekä sanoi, työnsä tehtyään, aivan ihastuksissansa: "nythän täällä vasta siistiltä ja somalta näyttää!"

 

Puoli-päivän aikoihin tuli Reetu kotia. "Noh, vaimoseni, mitähän lienet minulle valmistanut?" - "Voi. Reetu kulta," tämä vastasi, "ai'oimpa sinulle makkaraa paistaa, mutta sillä välin, jolloin olin kellarissa kaljaa laskemassa, koira makkaran kaappasi pannasta, ja sillä aikaa, kuin minä koiraa ajoin takaa, kalja tynnyristä juoksi laattialle, ja kun minä nisu-jauhoilla koetin laattiaa kuivaksi, kaasimpa vielä kalja-kannunkin kumohon, mutta ole huoleti, jo on kellari taas oikein siivossa." Sanoipa tuohon Reetu: "Kaisaliisaseni, Kaisaliisaseni! tuo sinun olisi pitänyt jättää tekemätä! kukapa käski koiran vietäväksi heittää makkaran sekä antaa kaljan juosta tynnyristä, ja siinähän vasta hullu olit, kun hukkahan kaasit meidän kelpo jauhomme!" - "Noh niin, Reetuseni, enhän minä tuota tietänyt, olisihan sinun sitä sopinut ennen sanoa."

 

Ajattelipa silloin mies: "koska näin on vaimos laita, täytyyhän sinun olla paremmin varuillas." Hänellä nyt oli takanansa joltinenkin summa markkoja, net hän kullaksi vaihetti ja sanoi sitten Kaisaliisalle: "katsoppas näitä kelta-kolikoita! nämät minä pataan panen ja sen ma kätken navettahan hinkalon partten alle, mutta älä sinä sitä käy koskemassa, muutoin paha sinun perii." - "Empä suinkaan, Reetu kulta," vakuutti vaimo. Kun sitten Reetu oli kotoa lähtenyt, tuli talohon kaupustelioita, joilla oli myytäväksi maljoja sekä muita savi-astioita, ja nuot nuorelta emännältä kysyivät, haluttaisiko häntä mitään ostaa heiltä. "Voi ystävä kullat," vastasi Kaisaliisa, "eipä minulla rahaa ole penniäkään enkä siis kykene mitään ostamaan, mutta jos teille kelpaisi kelta-kolikot, minä halustakin ostaisin." - "Vai kelta-kolikoita! miks'ei maar, tuokaa niitä tänne näytteeksi." - "Menkää navettaan ja hakekaa hinkalon partten alta, sieltä te noita löydätte; itse en minä sinne uskalla lähteä." Nämät veijarit menivätkin hakemaan sekä löysivät pelkkää kultaa. Sen he sieltä omaksensa korjasivat ja juoksivat sitten tiehensä, jättäen huonehesen maljansa ja muut astiansa. Kaisaliisa mielestänsä arveli, että hänen myöskin tulisi joksikin käyttää näitä uusia astioitaan, ja koska kyökissä tuollaisia ennaltaan oli kylliksi, hän sentähden jokaisesta särki pohjan sekä pisti net kaikki koristeeksi talon ympärillä olevan aidan seipäihin. Illalla kotia tullessaan nämät koristeet nähtyänsä Reetu Kaisaliisalta kysyi: "mitähän nyt olet tehnyt?" - "Olen ostanut, Reetuseni, noilla kelta-kolikoilla, jotka hinkalon partten alla kätkössä olivat; itse en suinkaan tuolla käynyt, vaan kaupustelivat mitä kävivät sieltä hakemassa." - "Voi sinua, vaimo parka," valitti Reetu, "olethan nyt hyvänkin työn tehnyt! nuot kelta-kolikot pelkkää kultaa olivat ja siinä koko omaisuutemme; soisin maar hartahimmasti, että työ tuommoinen olisi sinulta tekemätä jäänyt."

 

Kaisaliisa hetkisen seisoi miettien ja sanoi sitten: "kuuleppas Reetu armahani! kullat kyllä saamme vielä kynsihimme, jos vain lähdemme noita varkaita takaa ajamaan." - "Noh, mennään kuin mennäänkin," vastasi Reetu, "sopiihan meidän koettaa; mutta ota voita ja juustoa mukahas, että meillä on matkalla syötävää tarpeeksi." - "Otan kyllä, Reetuseni." He sitten liikkeelle läksivät, ja koska Reetun oli koivet notkeammat, hän edeltä tallustamaan. "Tämä minulle eduksi," ajatteli Kaisaliisa, "jos kotia palaisimme, olisinhan minä hiukan voitolla." Nyt he ahteelle tulivat, jossa oli tiessä molemmin puolin syvät pyörän-jäljet. "No voi sentään, miten ovat tuota maa parkaa repineet, rutistaneet ja nylkeneet! eipä tuommoiset vammat iki päivinä parane." Ja sääli hänen sydämmensä valloitti, hän voinsa otti ja voiteli sillä, varhoja, sekä oikealla että vasemmalla puolella olevaa, ett'eivät pyörät niitä noin pahasti pääsisi lyöttämään; ja kun hän tätä armeliaisuuttaan osoittaessansa kumarruksissaan kykytti, putosi juusto hänen taskustansa ja kieri mäestä alas. Sanoi silloin Kaisaliisa: "jo olen kerran tämän ahteen astunut, eikä minua haluta sitä toistamiseen kiivetä, menköhön joku muu juustoani tuolta noutamaan." Hän sentähden otti toisen juuston ja laski sen kierimään alas. Mutta eipä kumpaakaan kuulunut, ja vaimo vielä kolmannenkin pani menemään samaa tietä, sillä arvelipa hän: "ehkä siinä odottavat kumppania eivätkä halusta kahden kulje." Kun nyt juustot kaikin kolmen sinne jäivät, hän ajatteli: "aivanhan ihmeellistä mitä tämä tämmöinen tietää! ehkä lienee niin pahasti käynyt, ett'ei tuo kolmas ole tietä oikein osannut, vaan mennyt eksyksiin, lähetämpä vielä neljännenkin, toisia tänne huutamaan." Mutta eihän neljäskään asiaansa ajanut sen paremmin, kuin kolmas. Silloin suuttui Kaisaliisa sekä viskasi tuonne vielä viidennen ja kuudennenkin, ja nytpä juustot kaikki olivat menojansa menneet. Kappaleen aikaa hän siinä vielä seisoskeli kurkistellen, näkyisi niitä palaavan, mutta koska ei mitään näkynyt eikä kuulunut, hän harmissansa huusi: "noh tepä kuolemaa kutsumaan olisitte kelpo sanan-saattajia, jotka tuskin milloinkaan palaamista teette; luuletteko minua haluttavan istua täällä kaiken päivää teitä odottamassa? minä matkoihini menen ja teidän sopii nuoremmaksenne juosta perästäni." Kaisaliisa nyt liikkeelle läksi ja saavutti piankin Reetun, joka oli pysännyt vaimoansa odottamaan, sillä hänen jo rupesi ruokaa tekemään mieli. "Annappas nyt tänne, mitäs olet evääksi ottanut mukahas." Vaimo hänelle kuivaa leipää kurotti. "Missä voi ja juusto?" kysyi mies. "Eipähän sitä olekkaan, Reetu kulta," vastasi Kaisaliisa, "voilla olen maantien varhoja voidellut, ja juustot kyllä kohta tänne tulevat; yksi minulta ensin karkasi, ja minä sitten muut lähetin tuota käskemään takaisin." Virkkoipa Reetu: "tyhmän työnhän sinä siinä teit; kuka tietä voilla voitelee ja juustojansa viskelee ahtehista alas!" - "Noh olkoon niinkin, Reetuseni, mutta olisipa sinun kuitenkin sitä sopinut ennenkin sanoa minulle."

 

Siinä sitten yhdessä söivät kuivaa leipäänsä ja Reetu lausui: "lukitsitko, Kaisaliisaseni, kotoa lähteissäs huoneemme oven?" - "En suinkaan, Reetu kulta, miksi et sitä minulle sanonut ennakolta!" - "Noh palaa sinä tästä kotiin ja pane huone lukkuun, ennen-kuin edemmäksi astumme; tuo myöskin muassas jotakin muuta syötävää, minä tänne jään sinua odottamaan." Kaisaliisa nyt kotia-päin luntustelemaan ajatellen: "Reetu jotakin muuta tahtoo syötäväksensä, häntä ehk'ei maittane voi eikä juusto, minä siis hänelle tuon kuivatuita omenia pussillisen sekä juotavaksi potillisen etikkaa." Kotoa lähteissään hän sitten yli-oven lukitsi, mutta ali-oven hän saranoilta nosti ja otti hartioillensa, arvellen että, koska ovi oli turvissa, myöskin huone olisi suojassa. Paluu-matkallansa ei Kaisaliisa kiirutta pitänyt, vaan ajatteli: "saahan Reetu levätä enemmän aikaa." Sitten miehensä viimeinkin saavutettuaan sanoi hän: "tästä saat tuvan oven, sopiihan sinun nyt itse panna huone lukkuun." - "Kas jopa nyt jotakin, minulla vasta viisas vaimo on! ottaa ali-oven pois sijaltansa, joten kuka hyvänsä huonehesen pääsee, ja salpaa yli-oven. Nyt jo kuitenkin on liian myöhäistä enään palata toistamiseen kotia, mutta koska olet oven tänne tuonut, täytyy sinun myöskin kantaa se edemmäksi." - "Tuon minä kylläkin kannan, Reetu kulta, mutta omenat ja etikka-potti minua liiaksi rasittaisivat; minä net oven niskaan ripustan, sekin kantakoon puolestansa."

 

Nyt he metsään menivät ja hakivat noita veijareita, mutta eivätpä heitä löytäneet. Kun viimein pimeä ennätti, kiipesivät puuhun, yötä pitääksensä. Mutta tuskin olivat istahtamaan ehtineet, jopa tuli tassutellen väkeä sellaista, joka kompeihinsa korjaa, mitä ei korjattavaa olisikkaan, sekä löytää kaluja kalliitakin, ennen-kuin nuot vielä ovat kadonneetkaan. He ihan sen puun juurelle pysähtivät, jonka oksilla istui Reetu ja Kaisaliisa, tekivät nuotion ja oikoilivat sen äärehen, saalistaan jakamahan. Reetu toiselta puolelta hiipi maahan, kokosi kiviä taskuihinsa ja kapusi taas puuhun, aikoen kivittää varkaat kuoliaksi. Mutta kivet eivät heihin osuneetkaan ja veijarit virkkoivat: "jo pian koittanee aamu, koska tuuli käpyjä kuusista varistelee." Kaisaliisalla yhä vain vielä oli ovi selässä, ja koska tämmöinen taakka raskaaksi rupesi käymään, arveli hän omenien painavan liiaksi sekä kuiskasi Reetulle: "minä omenat maahan viskaan." - "Älä nyt suinkaan, Kaisaliisaseni!" vastasi mies, "tuo meidät ehkä saattaisi ilmi." - "Voi Reetu kulta, minun täytyy, net minua julmasti rasittavat." - "Noh heitä sitten hiitehen!" Omenat nyt oksien välistä maahan karisemaan, ja miehet tuolla alhaalla sanoivat: "kah linnut sokasevat." Hetkisen kuluttua, koska ovi yhtä raskahana pysyi, Kaisaliisa virkkoi: "oi Reetuseni! täytyneehän minun kaataa pois potissa meidän etikkamme." - "Äläppäs kuitenkaan! jätä tuo teko tekemätä, sillä siitä saattaisivat huomata meidät." - "Voi, voi Reetu kulta, minun toki täytyy, se liian pahasti painaa." - "Noh kaada vaikka kissan konttiin!" Vaimo sitten etikan laski potista pulppuamaan, että sitä miestenkin päälle pärskyi, ja nämät nyt keskenänsä arvelivat: "johan kastetta rupee tihmuamaan." Viimein Kaisaliisan juolahti mielehen: "entä jos ovi tuo olisi, joka noin raskaalta tuntuu!" ja sanoipa hän sentähden: "Reetu omaiseni! minä oven pudotan tuonne alas." - "Älä Kaisaliisaseni, älä nyt millään muotoa, tuosta miehet varmaankin meidät äkkäisivät." - "Voi Reetuseni, minun täytyy, se aivan ankarasti niska-luitani kosee!" - "Älä Kaisaliisa kultaseni! pidä vain lujasti kiinni." - "Empä mitenkään tuota enään jaksa, Reetu armahimpani, ovi jo kynsistäni kirpoaa." - "Voi riivattua!" Reetu ärjäsi vihoissansa, "noh menköhön sitten vaikka Tuonelan tuville!" Silloin ovi kovasti kolahtaen lotkahti maahan ja miehet pelästyksissänsä kirkasivat: "itse paha-henkikö nyt puusta kopsahti," sekä pötkivät pakohon, jättäen jälkeensä kaikki tavaransa. Seuraavana aamuna, puusta alas kiivettyänsä, Reetu ja Kaisaliisa tuolta löysivät kaiken kultansa ja kantoivat sitten rahat kotia.

 

Kun taas olivat tuvassaan, Reetu Kaisaliisalle sanoi: "mutta nyt sinun myös tulee olla uskollisesti työssä." - "Tahdon niinkin Reetuseni, rupeenhan vaikka kohta, lähden pellolle eloa leikkaamaan." Sitten sinne tultuansa Kaisaliisa itsekseen mutisi: "ennen-kuin tästä työhön ryhdyn, kumpi nyt ensin paremmin sopinee, syöminen vai nukkuminenko? Noh niin, olkoon syöminen ensimmäinen." Nytpä Kaisaliisa syödä hotkimaan, ja kun hän syömästä oli päässyt, unesta silmät umpehen pakkasivat, mutta hän kuitenkin rupesi leikkaamahan, vaan leikkeli unen-horroksissa vaatteitaan, pannen vyö-liinansa, hameensa ja jopa paitansakkin aivan rääpäleiksi. Viimein uni hänen peräti valtasi, ja kun Kaisaliisa kau'an nukuttuansa vihdoinkin heräsi, hän siinä puoli-alastonna seisoi ja rupesipa hämmästyksissänsä höpisemään: "minäkö minä olen, vai enkö olekkaan minä? Voi, voi, minussa ei enään minua ole!" Sillä välin oli yö jo tullut, ja Kaisaliisa nyt kylähän juoksi, koputti miehensä tuvan akkunaa sekä huusi: "hoi Reetu!" - "Kuka siellä?" - "Soisimpa halusta tietäväni, onko Kaisaliisa tuolla tuvassa." - "On kuin onkin," vastasi Reetu, "hän vuoteella kai makaa nukkumassa." Tähän vaimo vastasi: "hyvä se! minä siis jo olen kotona," sekä juoksi tiehensä. Ulkona Kaisaliisa tapasi rosvoja, jotka varastamisen toimissa liikkuivat. Silloin hän noitten luoksi meni ja sanoi: "minä halusta tahtoisin varkaihin teidän avuksenne." Luullen hänen tarkoin tuntevan näitä seutuja rosvot oikein ihastuivat. Kaisaliisa sitten huonehien edustalle juoksi huutaen: "kuulkaa ihmis- kullat! onko teillä tavaraa mitään? me varastaa tahtoisimme." Nytpä rosvot hämmästyen ajattelivat: "hiitehen tuommoinen auttaja," sekä rupesivat tuumimaan, mitenkä Kaisaliisasta taas pääsisivät. He sentähden hänelle sanoivat: "kylän edustalla on pastorilla nauris-maa, mene sieltä meille nauriita noutamaan." Kaisaliisa kohta tuonne läksikin ja ryhtyi hakemisen toimeen, mutta laiskuus häntä niin pahanpäiväisesti riivasi, ett'ei hän tällä välin kertaakaan viitsinyt kyykysiltänsä pystyyn nousta. Silloimpa sattui eräs mies sieltä ohitse astumaan, huomasi tuon kummituksen ja pelästyi pahasti, arvellen pahan-hengen siinä olevan nauris-maata myljäämässä. Hän nyt kiiruusti juoksi kylän pastorin luoksi ja sanoi hänelle: "teidän nauris-maassanne paha-henki köntii." - "Voi senkin harmia," vastasi pastori, "minun on toinen jalkani halvauksen viassa, enkä siis pääse tuota pahaa-polvea sieltä manaamaan." Tähän mies vastasi: "kyllä minä teidät selässäni kannan," sekä raahasi hänet muassaan. Ja kun sitten pellon veräjälle saapuivat, Kaisaliisa kaskotellen nousi pystyhyn ja rupesi lähtöä tekemään. "Kas! kas! tuossa itse paha-henki!" kirkasi pastori, miehen selästä maahan hypähtäen, ja molemmat nyt kiiruimman kautta koipensa sieltä korjasivat, ja hengen-hädissänsä pastori, vaikka hänen toinen jalkansa halvattuna oli, pääsi ketterämmin kippaamaan, kuin terveillä jaloillaan tuo mies, joka hänen oli kantanut selässänsä.

 

弗雷德里克的妻子叫凯瑟琳，他俩刚结婚没多久。 有一天，弗雷德里克对妻子说："凯！我要到地里干活去了，我走后你给我准备一些好菜，来点好啤酒，当我饿了的时候，我就可以回来享受一顿丰盛的午餐了。"凯瑟琳说："好的，你就放心地去吧！"快到吃午餐的时候，凯瑟琳从贮存的食物中拿出一块上好的牛排，放到锅里用油来炸。 牛排很快炸黄了，发出了噼啪的响声，凯瑟琳站在边上不停地用锅铲翻动着。 这时，她自言自语地说："牛排快熟了，我可以到地窖里去倒些啤酒来。"她把锅留在火上，拿了一个大壶，来到地窖里，拧开啤酒桶，让啤酒流进壶里，凯瑟琳站在旁边守候着。 突然她又闪过一个念头："狗没有套好，它会把牛排叼走的，幸亏我想到了。"想到这里她马上跑出地窖，来到厨房。 那可恶的狗正好用嘴咬住牛排，衔着要往外跑。

凯瑟琳追了上去，跟着狗赶过农田，但狗跑得比她快，不肯放下牛排。 她只得说道："算了，算了，收不回来就算了。"说着，转过身来绕过农田，上路往回走。 她跑累了，又有点发热，所以慢慢悠悠地一边走，一边让自己凉快凉快。

凯瑟琳走的时候没有关上啤酒桶的塞子，啤酒也就一直不停地往外流，壶装满后溢了出来，流得满地都是，结果整桶啤酒都流完了。 当她回到地窖楼梯时，看到这幅景象，叫道："我的天哪！我怎样才能瞒过弗雷德里克，使他看不到这些情况呢？"她想了一会儿，终于想起上次赶集时买过一袋精面粉，如果把这袋面粉撒到地上就会把啤酒全部吸干的。 "真是一个绝妙的办法。"她说道，"现在正好用上，此时不用，留待什么时候去用呢？"想到这里，她马上把那袋面粉取来，顺势往地上一扔，正好扔到那个装满啤酒的大壶上，一下子就把壶砸翻了，仅有的一壶啤酒也流到了地上。 "哎哟！这下可好，"她又叫了起来，"倒楣的事怎么一件接一件呢！"她只得把面粉到处撒在地上。 撒完她舒了一口气，自以为这事做得很聪明，高兴地说道："看起来这儿是多么的干净，整洁呀！"

中午，弗雷德里克回来了，他喊道："太太，你午餐准备了一些什么呀？"凯瑟琳回答说："唉！弗雷德里克，我做牛排时 ，去倒啤酒，狗趁机把牛排衔跑了，我去追狗时，啤酒却流光了，我用我们在集市买的那袋面粉来吸干啤酒时，又把啤酒壶打翻了，不过现在地窖里已经弄干了，看起来还很整洁呢！ "弗雷德里克听了，说道："我说凯呀，你怎么能这样干呢？ 你怎么会在离开时把牛排留在火上炸呢？ 结果啤酒也流光了，最后又为什么把面粉也撒光呢？ "她回答说："哎哟，弗雷德里克，我做的时候并不知道呀，你本来应该早点告诉我的。 "

丈夫暗想：如果我的妻子做事是这样的话，我得多一些心眼。 现在家里放有一大笔金币，应该留点神。 所以他把金币拿出来对妻子说："这些黄钮扣是多么的漂亮啊！我要把它们放进一个箱子内，埋在花园里。你千万别到那儿去，也不要闲着没事去动它们。"妻子回答说："不会的，弗雷德里克，我决不会去动它们的。"

弗雷德里克一走，来了一些卖瓦盆瓦碟子的小商贩，他们问她要不要买一些，她说道："哎呀，我非常想买，但我没有钱，如果你们同意用黄钮扣换的话，我可以拿好多和你们换。""黄钮扣？"他们说道，"让我们看看。""你们到花园来，按我指给你们的地点去挖，你们就能找到黄钮扣，我自己可不敢去。"这些流浪汉去挖了。 当他们挖出来发现那些黄钮扣是什么东西后，就把黄钮扣全拿走了，留给她许多盆子、碟子，她把它们全摆放在屋子里，摆得到处都是。

弗雷德里克回来一看，喊道："凯瑟琳，你这是做什么？"她说："你看，这些都是我用你的黄钮扣买来的，不过我没有碰那些黄钮扣 ，是小商贩自己去挖的。 "弗雷德里克一听，跺着脚叫道："太太，太太！ 你做的好事！ 那些黄钮扣都是我的金币呀，你怎么能做这种事呢？ "她也大吃了一惊回答道：

"哎哟！我不知道呀，你应该告诉我的！"

凯瑟琳站着惊愕了一会儿，最后对她的丈夫说："弗雷德里克，你听着，我们很快就可以把金子要回来，只要我们追上这帮贼人就成。""好吧，我们要试一试，"他回答说，"但你要带上一些奶油和干酪，我们好在路上吃。"她说了一声"对，对！"就准备去了。

出发后，弗雷德里克走的很快，他把妻子拉在了后面，而她却想："这无所谓，待我们回转时 ，我离家就会比他近得多了。 "

不久，她翻过了一座小山，山的另一边有一条路。 大概是由于路太窄，马车经过这条路时，车轮总是擦着两边的树，以致树皮都擦破了。 看到这情况，她说道："唉，看看吧！这些可怜的树被擦破受伤了，人们怎么老是这样呢？如此下去，这些树的伤永远也不会好的。"她对这些树很同情，给它们那些被擦破的地方都涂上了奶油，认为这样一来，马车的轮子就可以不再把树擦伤了。 就在她做这一善举时，一块干酪从篮子里掉出来滚下了小山，凯瑟琳向下一看，没有看到干酪到底滚到了哪里，于是她说道："唉，看来得要另一块干酪从这儿下去找你这块干酪了，它比我的腿要灵活些。"说完，她滚下了另一块干酪，干酪滚下山去，天知道它滚到哪儿去了，可她却认为这两块干酪知道路，一定会跟着她来的，她可不能整天待在这儿等它们上来再走。

很快，她赶上了弗雷德里克。 他肚子饿了，要吃东西，所以在那儿等着她。 凯瑟琳把干面包拿给了他，他见没有奶油和干酪，于是问道："奶油和干酪呢？"她回答说："我把奶油涂在了那些可怜的树上，它们被车轮擦伤了。有一块干酪掉下跑了，我派另一块去找它，我想它们两个正在路上吧。"

"这种蠢事你也干得出来，你看你有多笨啊！"丈夫无可奈何地说道。 妻子一听则说："你怎么能这样说呢？你又没告诉过我呀！"

他们只能一起啃干面包。 弗雷德里克说："凯，你来的时候把门都锁了吧。"凯瑟琳说："没有啊，你又没告诉我。"丈夫只得叹道，"唉--，赶快回去，去把门锁好，再带点吃的来吧。"

凯瑟琳按照他的吩咐去了，她边走边想：弗雷德里克要我再带一些吃的东西，可我认为他不喜欢吃奶油和干酪，我经常看到他吃核桃和醋，就给他带一袋核桃和一些醋去。

回到家后，她把后门闩上，把前门却卸了下来，说道："弗雷德里克要我锁好门，可再怎么说也没有我把门带在身边安全。"一路上，她走一段，歇一会儿，花了老半天时间才赶上弗雷德里克，她叫道："弗雷德里克，我把门带来了，现在你可以放心地看守它了。"

"啊！我的老天爷！"他说道，"我竟有这样一个聪明的太太！我要你把房子锁好，你却把门卸了下来。任何人随时都可以进屋去了。哎--，你既然把门扛来了，那就再辛苦点带着它一起赶路吧。"她答道："好的，我就扛着门，不过我不想拿核桃和醋瓶子，东西这么多，太重了，就请你把它们拴在门上吧。"对这一建议，弗雷德里克当然不会反对。

来到森林里，他们开始搜寻那些窃贼，但根本就不可能找着。 天黑了，他俩只好爬上一棵树去过夜。 而他们刚爬上去，那伙他们要找的无赖出现了。 这是一伙真正的流氓，他们到处骗别人的东西，大概是太疲劳了，所以他们一来就坐了下来，又生了一大堆火。 巧就巧在他们正好坐在弗雷德里克和凯瑟琳所呆的那棵树的下面。 弗雷德里克从树的另一边滑了下去，捡了一些石头，然后又爬上树去，他试着用这些石头去打窃贼的头。 但贼却不以为然，只是说："一定是快天亮了，风把冷杉树的球果都刮落了。"

凯瑟琳一直都把门扛在肩上。 现在她觉得累得够呛，认为一定是核桃拴在上面太重了，所以她轻轻喊道："弗雷德里克，我得把核桃扔下去。"弗雷德里克马上回答说："不行，现在不行，否则他们会发现我们的。""我扛不住了，我不行了，必须把它们丢掉才行。""那好吧，如果你要扔，就快一点扔下去。"核桃沿着大树枝"卡嗒，卡嗒"地响着落下去了，一个窃贼喊道："我的天呀，下起冰雹来了。"

过了一会儿，凯瑟琳认为门还是太重，她又悄悄地对弗雷德里克说："我得把醋扔下去。""请别扔，"他急忙说，"那样他们会发现我们的。"她说道："我扛不住了，一定得丢了。"说完，她把醋也全部倒下去了，窃贼们说："露水真多啊！"