Oli muinoin köyhä mylläri, jolla oli tytär ihana. Hän kerta kuninkaan puheille sattui ja sanoi silloin, arvollisemmalta muka näyttääksensä: "onhan minulla tytär semmoinen, joka oljesta osaa kehrätä kultaa." Kuningas myllärille vastasi: "noh sepä vasta konsti minun mielehiseni; jos tyttäres on niin näppärä, kuten kehut, lähetä hänet huomenna minun linnaani, minä hänen taitavuuttansa koetella tahdon." Sitten toisena päivänä tytön tultua kuningas hänen vei kamariin, joka oli olkia täynnänsä, sekä antoi hänelle rukin ja vyhdin-puun sanoen: "ryhdy nyt heti työhön, ja jolleivät nämät oljet huomen-aamulla varahin ole kullaksi kehrättynä, sinä kuoleman omaksi joudut." Sitten hän itse pani lukkuhun kamarin oven, ja tyttö sinne jäi yksiksensä.

 

Siinä nyt istui myllärin tytär parka ihan ymmällänsä, mikä neuvoksi, sillä hän ei ensinkään ymmärtänyt, mitenkä oljista kävisi kultaa kehrääminen, ja hänen tuskansa vain kiihtyi kiihtymistänsä, kunnes hän viimein itkemään hyrähti. Silloin äkkiä aukeni ovi ja huonehesen astui mies pienoinen lausuen: "hyvää iltaa, myllärin-tytär neitsyeni! miksi noin katkerasti itket?" - "Voi, voi," vastasi tyttö, "minun pitäisi näistä oljista kultaa kehräämän, enkä ollenkaan ymmärrä, miten menetellä." Sanoipa silloin mies pieni: "mitä annat minulle, jos nämät kehrään sinun puolestas?" - "Minun kaulakoristeeni," tyttö vastata tokasi. Pikku mies kaula-koristeen otti sekä istui rukin äärehen, hyrr, yrr, yrr, kolmasti pyörä ympäri kieri, ja jo oli yksi rulla täynnä. Sitten hän toisen pisti karahan, ja hyrr, yrr, yrr, vain kolme pyöräystä, jopa sekin oli täytehen tullut, ja näin hän työskenteli aamuun asti, jolloin oli oljet kaikki kehrättynä sekä kaikki rullat täynnänsä kultaa. Jo auringon noustessa tuli kuningas ja nähdessään noita kulta- kasoja sekä hämmästyi että ihastui; mutta kullan-himon villitsemänä hän vain enempää himoitsi. Sentähden hän myllärin tyttären lähetti toiseen vielä isompaan, oljilla täytettyyn kamariin, pannen tytölle määräksi, että tuo yhtenä yönä nämätkin kehräisi, jollei häntä tuonelan tuville haluttaisi. Siinä lapsi rukka sitten neuvotonna istui itkemässä, mutta tulipa taas ovesta mies pieni ja puhui hänelle: "mitäs minulle annat, jos sinun puolestas oljet kehrään kullaksi?" - "Sormestani sormuksen," tyttö vastasi. Pikku mies tuon otti sekä rupesi taas kehräämisen toimeen, ja ennen-kuin aamu koitti, oli jo kaikki oljet kiiltäväksi kullaksi kehrättynä. Nuot kasat kuningasta kyllä ihastuttivat, mutta eipä hän vielä ollut kultaa saanut kylliksensä, vaan pani myllärin tyttären vieläkin isompaan huonehesen, joka oli olkia täpö täynnänsä, sekä sanoi: "vielä tänä yönä sinun pitää saada nämät kehrätyksi, mutta jos sinulta tämä onnistuu, olet minun puolisokseni pääsevä." - "Vaikka hän onkin halpa myllärin-tytär," kuningas ajatteli, "ei koko mailmassa ole rikkaampaa vaimoa löydettävissäni." Kun sitten tyttönen oli yksiksensä jäänyt, tuli kolmannen erän hänen tykönsä tuo pikku mies, sanoen: "mitä minulle annat, jos vielä tämän kerran sinun puolestas kehrään nämät oljet?" - "Minulla ei enään ole mitään, jota sopisi antaa," vastasi tyttö. "Noh lupaappas sitten, että, jos kuninkaan puolisoksi pääset, sinä minulle annat ensimmäisen lapses." - "Kuka maar tietää, mitenkä vasta käynee," ajatteli myllärin tytär eikä ymmärtänyt, mistä hän muualta saisi apua hätähänsä: hän sentähden pikku miehelle lupasi, mitä tuo pyysi, ja mies siitä vielä kerran kehräsi oljet kullaksi. Ja kun aamulla huonehesen tullessansa kuningas näki kaiken käynehen hänen mieltänsä mukaan, pidettiin häät, ja kauniista myllärin-tyttärestä nyt tuli kuninkaan-puoliso.

 

Vuoden kuluttua tämä ihanan lapsen synnytti eikä pikku miestä enään muistanutkaan. Tuo silloin äkki-arvaamata hänen kamariinsa astui ja sanoi, "anna nyt minulle, mitä olet luvannut." Kuninkaanna pelästyi ja tarjosi miehelle kuningaskunnan kaikki rikkaudet, jos tämä äidin helmahan heittäisi lapsen, mutta mies pieni vastasi: "en vainenkaan siihen suostu, elävä ihmis-lapsi on minulle kallis-arvoisempi, kuin mailman kaikki aartehet." Silloin kuninkaanna rupesi valittamaan ja niin katkerasti itkemään, että pikku miehen tuli vaimo parkaa sääli; "kolme päivää sinulle annan aikaa," hän lausui, "jos ennen niitten kuluttua pääset nimeni perille, jääköhön lapsi sinun haltuhus."

 

Kaiken yötä kuninkaan puoliso nyt koetti mieleensä muistutella, mitä hän milloinkin oli nimiä kuullut, sekä pani liikkeelle lähettilään, valtakuntaa ristin rastin kiertelemään tiedustellen, mitä muita nimiä ehkä vielä löytyisi. Seuraavana päivänä pikku miehen palattua hän järjestänsä luetteli kaikki nimet, mitä tiesi, Makariukset, Polykronit ja Mamertukset, mutta aina vain väitti mies pieni: "eipä tuo minun nimeni." Toisena päivänä hän naapuristosta tarkasti tiedusteli, mitä käytettiin haukkuma-nimiä, sekä mainitsi sitten pikku miehelle jos joitakin, kysyen: "ehkä sinun nimesi lienee Hoikkasääri, Lampaanlapa taikka Kyrmyniska," mutta yhä vain tuli vastaukseksi: "eihän nimeni semmoinen." Kolmantena päivänä lähettiläs kotia palattuansa kertoi: "uutta nimeä en ainoatakaan ole saanut ongituksi, mutta kun metsän perukassa ratsastin sen korkean vuoren ohitse, jonka rotkoissa jänis ja kettu toisilleen hyvää yötä toivottavat, minä äkkäsin pienen huoneen, jonka edustalla paloi nuotio, ja nuotion ympärillä naurettavan kummallinen mies pikkarainen juoksenteli, hyppi yhdellä jalalla sekä huusi:

"tänään ma leivon, huomenna olvet taidolla teen,

ylihuomenna ottaan kuninkaannalta lasta ma meen;

hyv', ett'ei tiedä ainoakaan,

että mua Tittelintuureksi kutsutaan."

Hyvinhän ymmärtänette, miten nyt kuninkaanna nimen kuultuansa ihastui, ja kun kohta sitten pikku mies huonehesen astui kysyen: "noh, rouva kuninkaanna, mikä on nimeni?" tämä vastasi: "varmaankin sinua sanotaan Jukaksi," - "Eipä vainen." - "Entä Matiksi." - "Eihän suinkaan."

"Ehkä Tittelintuure on nimesi?"

"Sen on sinulle itse paha-henki ilmoittanut, ompa tosiaankin," kiljasi pikku mies ja polki vihan vimmassa laattiaan oikeaa jalkaansa niin ankarasti, että se haaroihin asti maahan vajosi alas, ja sitten hän raivoissaan tarttui molemmin käsin vasempaan jalkahan, täten itse revästen ruumihinsa ihan halki.

 

从前，有个磨坊主，他的女儿长得美丽无比，而且聪明伶俐，为人精明，因而她父亲总是不厌其烦地吹嘘她，把她吹得天花乱坠。

有一天，磨坊主应召进宫，他对国王吹牛说，他女儿能把稻草纺成金子。

谁知国王是个见钱眼开的人，一听磨坊主的话，马上就吩咐召见姑娘。 姑娘进宫之后，国王把她领到一间装满了稻草的屋子，然后给她一架纺车，吩咐她道："明天天亮之前，你必须把稻草全给我纺成金子，不然的话，就处死你。"

尽管姑娘一再说明她根本没有这种本领，可是国王听也不听，把门一锁，扬长而去，屋子里就剩下了她一个人。

姑娘坐在屋角里，面对自己的厄运，愁肠百结，于是就放声大哭起来。 正在这时，屋门突然打开了，一瘸一拐地走进来一个小矮子，样子滑稽可笑，他对姑娘说："晚上好，姑娘。干嘛哭得这样伤心呢？"

"唉，"姑娘回答说，"我必须把这么多的稻草全都纺成金子，可我哪儿会这个呀！"

"要是我替你纺，"小矬子说，"你拿什么酬谢我呢？"

"把我漂亮的项链送给你。"姑娘回答道。

小矮矮相信姑娘说的话，于是就坐到了纺车前。 纺车不停地转啊转，发出欢快的声音。 不大一会儿，活儿就干完了，满屋稻草全都纺成了金子。

国王进屋一看，真是又惊又喜，可他的心却变得更加贪婪。 他把磨坊主的女儿关进另一间有更多稻草的屋子，吩咐她再把这间屋子里的稻草纺成金子。 可怜的姑娘不知如何是好，坐在那里又哭了起来。 谁知正在这时，小矮子打开屋门问道："要是我帮你纺，你拿什么酬谢我呢？"

"把这枚钻石戒指送给你。"姑娘回答说。

于是，她的这个矮小的朋友接过了戒指，然后走到纺车前，纺了起来。 他不停地纺啊纺，天亮之前，终于把屋里的稻草全都纺成了金子。

国王一见这么多闪闪发光的金子，满心欢喜，可他仍然不满足，就把磨坊主的女儿带到了另一间更大的屋子，并且对她说："要是你今晚把这里的稻草全都纺成金子，我就娶你做王后。"

国王走了，剩下姑娘一个人的时候，小矮子又来了，问姑娘说："要是我第三次还替你纺金子，你拿什么酬谢我呢？"

"我再也没什么可送给你啦。"她回答说。

"那么，你得答应我，"小矮子接着说道，"等你做了王后，把你生的第一个孩子送给我。"

"那可万万不行。"姑娘心里想，可是她现在已走投无路，就答应了他的要求。 小矮子又一次把稻草全都纺成了金子。

次日清晨，国王又来了，发现一切如愿以偿，就娶了磨坊主的女儿做王后。

王后的第一个孩子出生了，她欢天喜地，却把小矮子和她自己的诺言给忘了。 谁知有一天，小矮子突然来到她的房间，提醒她不要忘记了自己许下的诺言。 对这突如其来的不幸，她悲痛欲绝，只得提出将王国所有的金银财宝都给他，作为交换的条件，可是小矮子说什么也不答应。 王后失声痛哭，哭得像个泪人似的，小矮子见了心也就软了下来，对她说道："我宽限你三天时间，要是你在这三天之内能说出我的名字，你就把孩子留下。"

于是，王后派遣很多信使去全国各地，打听没有听说过的名字。

次日，小矮子又来了，她就开始把所有记得起来的名字都说了出来，什么迪姆斯啦，本杰明啦，简罗米啦，等等。 可是小矮子每听一个都说："我不叫这个。"

第二天，她把听到过的滑稽名字都说了出来，什么罗圈腿啦，小罗锅啦，八字脚啦，诸如此类。 可是小矮子每听一个还是说："我不叫这个。"

第三天，有个信使回来说："我正在上山的时候，发现森林中有一个小棚子，棚子前燃着一堆篝火，一个滑稽可笑的小矮子用一只脚围着火堆蹦过来，跳过去，一边蹦跳一边唱着：

 

'今天我酿酒，

明天露一手；

又唱又跳多快活，

明天小孩就归我；

王后绞尽脑汁儿却说不准，

本人名叫龙佩尔斯迪尔钦！ '"

 

王后听了高兴得跳了起来。 过了一会儿，小矮子又来了，进门便问："王后，我叫什么名字啊？"王后回答说："你是不是叫约翰哪？""不对！""那你是不是叫汤姆呢？""也不对！"

"也许你叫龙佩尔斯迪尔钦吧？"