ANNA LIISA. Elä tee minua uudelleen onnettomaksi juuri nyt, kun minulle parempi tulevaisuus olisi tarjonna. Mitäpä siitä kostut, jos säret minun elämäni vielä kerran. Nuoruuteni turmelit, eikö siinä jo kylliksi. Ei minulla ole ollut iloa, niinkuin muilla minun ikäisilläni, huolta vaan ja murhetta alituiseen. Minä en jaksa kantaa enempää—en varmaankaan.

 

MIKKO. Sinulla ei ole mitään hätää, kun vaan teet, niinkuin olen sanonut. Että eroot Johanneksesta ja yhdyt minuun.

 

ANNA LIISA. Minä en saata.

 

MIKKO. Sitten syytä itseäsi.

 

ANNA LIISA. Mitä pahaa olen sinulle tehnyt, että näin minua vainoot? Sinulla ei ole omaatuntoa vähän vähääkään, peto sinä olet, vaan et ihminen.

 

MIKKO. Kuule nyt, Anna Liisa, mitä sanon. Kuinka sinä voit ajatellakaan mennä miehelle, joka ei tunne, minkälainen salaisuus sinulla on peitettävänä? Minä hetkenä hyvänsä se voisi tulla ilmi—ja mitä seuraisi silloin? Meille se salaisuus on yhteinen ja se meitä sitoo toisiimme ikuisiksi ajoiksi—paljon varmemmin kuin mitä papin sanat sen tekevät.

 

ANNA LIISA. Sekö rikos? Ei, se meitä juuri eroittaa, jos mikään. Kirousta se meille tuottaisi, ei siunausta, etkö sitä ymmärrä? Ja minäkö voisin rakastaa sinua—sinua, jonka kanssa olen syntiä tehnyt ja jonka tähden olen näin onnettomaksi tullut? En ikinä! Mahdotonta se on. Sitoutua sinuun—hyvä Jumala—silloinhan sitoutuisin koko elämäkseni noihin kauhistaviin muistoihin samalla. Ei—ei—minä en voi, tulkoon vaikka mitä—

 

MIKKO. Ajattelehan vielä kerran pääsi ympäri, ennenkuin päätät.

 

ANNA LIISA. Jätä minut rauhaan, Mikko, anna minun mennä Johannekselle.

Hänen kanssaan voisin unohtaa kaikki ja elää vielä onnellisena.