BROBERG. Ikävää varsinkin siitä syystä, kun—saanko puhua suoraan?
FANNY. Pyydän, puhukaa vaan suoraan.
BROBERG. Ne ovat olleet viehättäviä hetkiä, joita olen saanut nauttia teidän seurassanne, milloin olemme sattuneet yksiin. Ja nyt—
(Fanny vaikenee, hillitsee liikutustaan, katselee suoraan eteensä.)
BROBERG. Ja nyt ne ovat lopussa. Minulla ei ole oikeutta saattaa teitä ikävyyksiin, niinkuin jo olen tänne tulollani tehnyt.
FANNY (kääntää aran katseen häneen; kyyneleet silmissä.) Elkää siitä välittäkö, tohtori Broberg—
BROBERG. Enkö välittäisi, vaikka näen, mitä tukalia seurauksia siitä teille tulee! Huomaatteko nytkin rouvien katseita? He ovat uskollisesti meitä tarkastaneet kaiken aikaa.
FANNY. Semmoisia he ovat aina.
BROBERG. Semmoisia he ovat. Ja sen kautta he tekevät vapaan ja luonnollisen seurustelun nuorten välillä mahdottomaksi. Kuinka paljon pahaa he ovat mahtaneetkaan aikaan saada. Ei, tuo on tosiaankin sietämätöntä. Jospa koettaisimme kääntää heidän huomiotaan toisaanne? Ettekö tahtoisi tehdä hyvin ja soittaa vähäisen? Oli niin hauskaa kuulla teitä viime iltamassa.
[Soiton asemesta voidaan ottaa myöskin lausuntoa.]
FANNY. Mielelläni. (Menee piaanon luokse, selailee nuottia.)
FELLMAN (lähenee Brobergia.) Noo—miksi olet niin totinen?
BROBERG. Kuule, veli—minä tahtoisin lähteä täältä pois mitä pikimmin.
FELLMAN. Sinua harmittaa ukon tyhmyydet?
BROBERG. Niin, ajattele kuinka tukalaan asemaan olen saattanut heidän tyttärensä tänne tulollani.
