PENTTINEN (nykäisee Brobergia). No,—sopii mennä sinne Vannyn kanssa puhelemaan, en minä siitä pahaa tykkää.
FANNY (huomaa isän tarkoituksen, punastuu, aikoo lähteä pois; hiljaa, tuskallisesti). Ah—pappa—!
PENTTINEN. Vanny, Vanny, mihinkä sinä menet? Tulepa vähän tänne—
FANNY. Ajattelin lähteä kammariini.
PENTTINEN. Mitä sinä siellä kammarissa? Tule vaan tänne. Niin, niin, tänne. Elä ujostele suotta.
BROBERG. Elkää pakottako—
PENTTINEN. Mitä pakottako? Mieleistähän se sille on, vaikka ilman teeskentelee. Kas niin, istu siihen nyt, ja tohtori Ruuper rinnalle. Minä menen tänne kauvemmaksi, etten kuule mitään.
BROBERG (jää seisomaan, nojautuu tuolin karmiin). Isänne on—kovin leikkisä.
FANNY. Niin, aivan liiaksi leikkisä. Tohtori Broberg—ettehän siitä loukkaannu?
BROBERG. Ei, miksi siitä juuri loukkaantuisin? Minusta on vaan ikävää.—näen, että se vaikuttaa teihin kiusallisesti—
FANNY. Sanomattoman kiusallisesti.
BROBERG. Hyvin ymmärrettävää, sillä se antaa aihetta tyhjänpäiväisiin juoruihin—
FANNY. Eikä se ole ainoastaan sentähden, vaan muutenkin—
BROBERG. Niin, tietysti se on kaikin puolin ikävää.
FANNY. Ja teistä, tohtori teistäkin ikävää?
BROBERG. Totta puhuen, on. On hyvinkin ikävää.
