ROUVA PENTTINEN. Niin—mistä se olikaan tuo tilattu Parr—Parr—
ROUVA AHLBOM. Pariisista. Sieltä, josta teidän Bryssel-matto.
ROUVA PENTTINEN (jännitettynä). Ja paljonko maksoi?
ROUVA AHLBOM. Maksoihan se—toista sataa markkaa.
ROUVA PENTTINEN. Voi, voi,—vai toista sataa markkaa! Toista
sataa!—No—mutta mitä se tekee. Voihan sitä säästää jossain muussa.
Eikä se kauppiaan rahoissa paljon tunnu. Pitääpä minunkin käydä
Penttisen kimppuun.
ROUVA RANK. Kelpaahan niiden miekkoisten, joilla on varaa. Mutta ei siihen kaikkien kukkarot riitä.
ROUVA AHLBOM. Minä vaan en enää ostaisi omasta kaupungista leninkivaatetta, en vaikka mikä olisi. Tiedättekö, kuinka minulle kerrankin kävi? Laitatin suomalaisen seuran vuosijuhlaan uuden leningin paraimmasta ja kalliimmasta villakankaasta, mitä täällä oli saatavana, ja luulin olevani niin varma siitä, ettei kukaan muu raskisi semmoista ostaa—mutta elkääpäs huolia! Tulen teaatterihuoneen saliin ja mitä näen! Siellä istua rehottaa vahtimestari Timosen armo ihka samanlaisessa leningissä, ja iskee kohta silmänsä minuun niin tyytyväisen näköisenä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: ähä kutti, olenko minä sinua huonompi. Voitte arvata, kuinka minua harmitti. En totisesti saattanut olla koko juhlassa, kuin siunaaman ajan, vaan läksin kotiin niine hyvineni. Ihan piti itkeä sinä iltana, enkä saanut sitten unta koko yönä. Ja heti toisena päivänä minä sakset käteeni ja ratkomaan hametta. En olisi sen koomin pannut sitä päälleni, en vaikka! Täkin päällisenä se nyt on ja siinä se menettelee. Mutta silloin minä lujasti päätin, etten kuuna kullan valkeana minä enää täältä leninkivaatetta osta, ei niin hyvää tule.
ROUVA LINDEMAN. Vai oli Timoskalla samanlainen! Millähän varoilla sekin poloinen ostaa. Köyhiähän ne ovat, kuin mitähän.
ROUVA PENTTINEN. Velaksi ottaa, ei suinkaan se muuten.
ROUVA AHLBOM. Velkaahan ne semmoiset tekevät joka puotiin. Sitten kun kiristetään maksua, niin lyödään vanttuut pöytään.
