ROUVA PENTTINEN. Ja sitä sinä kysyt? Käsketäänhän niitä vieraita muuannekin, mikseikä sitten meille.
FANNY. Kun hän ei ole isän—kun hän ei ole papan kanssa tuttukaan.
ROUVA PENTTINEN. Miks'ei ole tuttu? Illalla kun juuri olivat yksissä patruun Wellmanin luona.
FANNY. Niin, vaan sitäpä ennen eivät ole nähneetkään toisiaan.
ROUVA PENTTINEN. Entä sitten? Mitä se tekee?
FANNY. Eikä hän ole milloinkaan meillä käynyt. Itsestään hänen olisi pitänyt tulla ensi kerran.
ROUVA PENTTINEN. Itsestään pitänyt tulla ensi kerran?! Ole vaiti. Kuka on sanonut, että hän olisi tullut itsestään? Kyllä olisimme saaneet odottaa.
FANNY. Olisi antanut olla tulematta sitten. Mitää hän nyt ajattelee tästä! Voi sentään!
ROUVA PENTTINEN. Niin? Etköhän rupea itkemään kuin hyvästäkin asiasta. Siinä sen näet, Riikka,—mitä minä jo sanoin! Eihän tämä taaskaan ole hänelle mieleen. Kumma tyttö. Ei ymmärrä omaa etuaan.
RIIKKA. Hupsuhan työ ootta, Vanny neiti. Pappanno teille kosioita hommoo ja työ siitä vaan pahottelette. Kiitteehän teijän tok' pitäisi.
FANNY. Mitä hän oli vastannut? Tiedättekö, äiti?
ROUVA PENTTINEN. Äiti ja äiti! Aina vaan äiti. Etkö sinä milloinkaan opi sanomaan pappa ja mamma? Ihme ja kumma! Paremmissa ihmisissä ei kukaan sano äidiksi, mutta sinä siitä tavasta et pääse, vaikka olet kauppiaan tytär. Niin juuri: oikean kauppiaan tytär, etkä minkään hampuusin. Käynyt lisäksi koulut, vihon viimeisetkin ja lukenut ranskat, saksat—niin pitäishän tuota nyt kielen kääntyä sen verran, että saisi sanotuksi pappa ja mamma. Jos silloin ennen—kun oltiin köyhiä vielä—mutta nyt! Kauppias Penttisen tytär ja sanoo: isä, äiti! Hyvät ihmiset, johan sille harakatkin nauravat.—Niin mitäkö hän vastasi? Kiittänyt oli vaan ja pokkuroinut ja ollut niin aarttia, että pois tieltä.
RIIKKA. Sommoo nähä, mitenkä hän sitten illalla teille pokkailoo. Herra jesta, jos vielä tänä kevännä soataisiin kihlajaiset ja heäät! Voi, ihmettä!
FANNY. Heretkää nyt, Riikka—
