KORTESUO. Eilen illalla vasta. Siitä saakka olemme olleet kuin huumeessa. Emme ole tienneet paljon sinne eikä tänne.
RIIKKA. Emmehän me voineet ruveta ilmiantajiksi—oman lapsemme ilmiantajiksi. Eihän voi lakikaan sitä vaatia.
KORTESUO. Varsinkin, kun niin pitkä aika oli kulunut.
ANNA LIISA. Minä yksin olen syyllinen. Elkää vanhempiani ahdistelko, he eivät mitään tienneet. Olinhan sen salannut heiltä samoin kuin muiltakin.
VALLESMANNI. Voitte olla rauhassa heidän suhteensa, jos asia on niinkuin sanotte. Mutta teitä en saa jättää. Minun surullinen velvollisuuteni vaatii minut panemaan teidät kiinni.
ANNA LIISA. Ja saattamaan minut ansaittuun rangaistukseen. Tehkää se, herra vallesmanni, sitä juuri tahdonkin. Tehtyä en millään enää tekemättömäksi saa—en, vaikka kuolemaan asti sitä surisin. Mutta antakaa minun kärsiä—antakaa minun kärsiä kovimmat rangaistukset, että edes jossain määrässä voisin rikokseni sovittaa. Tulkaa, minä ilolla lähden vankeuteen—ja kuritushuoneesen—ja vaikkapa mestattavaksi, kaikki, mitä ikinä oikeus minulle määrää, otan mielihyvällä vastaan.
RIIKKA. Lapsi, lapsi—ooh, rakas taivaallinen isä, vie pois tämä kalkki, en kestä sitä juoda! (Vaipuu valittaen ja puoleksi pyörtyneenä alas.)
PIRKKO (itkien). Äiti—äiti.
KORTESUO (pyyhkii kyyneleitä silmistään). Että minun täytyi tätä nähdä!
Etten päässyt hautaan ennemmin!
ANNA LIISA. Isä ja äiti—elkää surko minun tähteni! Elkää surko! Ei minulla ole mitään hätää. Näettehän, kuinka olen iloinen nyt! En koko elämässäni ole tuntenut itseäni näin onnelliseksi.
JOHANNES (liikutettuna). Anna Liisa—!
KORTESUO. Etkö sinä välitä mitään siitä häpeästä, jolla meidän harmaat hiuksemme olet tahrannut?
ANNA LIISA. Suokaa se minulle anteeksi! Voi, jos jollakin tavoin vielä kerran voisin tehdä hyväksi, mitä teitä vastaan olen rikkonut.
RISTOLAN EMÄNTÄ. Sääli vanhempia.
