ROVASTI. Ei varmaankaan. Sisällinen tuska oli sitä suurempi, eikö niin?
ANNA LIISA. Se oli niin suuri, että sitä tuskin jaksoin kantaa.
Omantunnon vaivat eivät antaneet minulle hetkeksikään lepoa.
ROVASTI. Rohkeutta vaan, lapseni! Mikä oli synti, jonka teit?
ANNA LIISA. Neljä vuotta sitten synnytin lapsen, metsässä tuolla, ja minä, poloinen, tapoin hänet.
RISTOLAN EMÄNTÄ. Herra Jumala!
HEIMOSEN EMÄNTÄ. Anna Liisako?—Tappanut lapsensa?
MIKKO. Minusta on kummaa, että sairaan ihmisen houreita kuunnellaan ja pidetään täytenä totena.
HUSSO. Elkää, hyvät ihmiset, uskoko häntä. Kyllä hän ottaa sanansa takaisin jo huomenna, kun on saanut yönsä nukkua.
ANNA LIISA. Asia on niinkuin olen sanonut. Jos tahdotte, niin näytän paikan, mihin hän on haudattu.
VALLESMANNI. Minun pitää virkani puolesta tehdä muutamia kysymyksiä.
Tiesivätkö vanhempanne mitään tästä kaikesta?
ANNA LIISA. Ei, he ovat viattomat. He uskoivat minusta pelkkää hyvää. Ei heillä ollut pienintä aavistustakaan minun rikoksestani.
HUSSO. Lähtään pois, Mikko. Mitäs me täällä enää.
MIKKO. Kuunnellaanhan, kuinka tässä käy.
VALLESMANNI. Tämä tunnustus tuli sitten vallan odottamatta teille vanhemmille?
KORTESUO. Tunnustus? Niin, tunnustus tuli odottamatta.
