HUSSO. Herra siunaa ja varjele! onko hän hullu?
ROVASTI. Hänpä aikoo sanoakin jotain muuta, kuin mitä ensin luulin. Jos omatunto teitä pakottaa puhumaan, niin minä en suinkaan siinä tapauksessa tahdo kieltää.
ANNA LIISA. Eikä vanhempanikaan, kun he oikein ajattelevat. Eikö totta, tekään ette tahdo minua kieltää?
RIIKKA. Minä pyydän vaan, että jätät toistaiseksi ja lähdet nyt aittaan lepäämään. Vieraat sen kyllä suovat anteeksi. Hän kun on valvonut koko yön, ei ole enää tolkussaan—
MIKKO. Niin, se on parasta. Viekää hänet, emäntä, aittaan levolle. Ja tohtori jos tekisi hyvin ja kirjoittaisi hänelle jotain rauhoittavaa, että hän pääsee uneen kiinni, niin minä juoksen apteekkiin.
ANNA LIISA. Ei, antakaa minun puhua. En minä tarvitse rohtoja, näettehän että olen aivan levollinen ja täydessä tolkussani.
ROVASTI. Tahdotteko sitten tässä, kaikkien kuullen—?
ANNA LIISA. Tahdon. Vapaasti ja rehellisesti, niinkuin Jumalan kasvojen edessä.
HUSSO. Elä hiidessä, Anna Liisa! Pidä nyt ajoissa suusi kiinni, muuten kadut. Mitä sinä turhan takeen menet lörpöttelemään.
ROVASTI. Hiljaa! Olkaa sekoittumatta tähän, te.—Jatkakaa, Anna Liisa, jatkakaa vaan pelkäämättä,—vapaasti ja rehellisesti, niinkuin Jumalan kasvojen edessä.
MIKKO. Jos rovasti sallii—minä häntä puhuttelisin ensin vähäisen.
ROVASTI. Voitte tehdä sen sitten,—jäljestäpäin.
MIKKO. Tule vilvoittelemaan ulos, Anna Liisa—pikipäin vaan—
ROVASTI (nousee, kiivastuu ja lyö nyrkkiä pöytään). Pois! Häntä ei saa häiritä, minä sanon!—Nyt voitte alkaa!
