RIIKKA. Ole hiljaa, sinä.
KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Niinkö se sitten kävikin? Vähät muusta, mutta lyhyeen loppui meiltä ilo. Surma kaikkiakin!
MIKKO. Elkäähän hätäilkö, isäntä. Me jatkamme pitoja. Jos onni oikein on, niin saamme tästä kihlajaiset kuuliaisten sijaan. Vai kuinka, Anna Liisa?
RISTOLAN EMÄNTÄ. Yhä kummempaa.
MIKKO. Niin, minä vaan arvelen, että hänellä mahtaa olla joku toinen mielessä.
KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. No, sitten—!
ROVASTI. Niin,—minä puolestani en osaa tähän mitään sen enempää. Kun molemmat tahtovat eroa—
ANNA LIISA. Minulla olisi vielä muutakin sanottavaa.
MIKKO. Nyt saamme kuulla!
ROVASTI. Etteköhän jättäisi sitä toistaiseksi? Johan tässäkin oli tarpeeksi tällä kertaa. Vai mitä arvelevat vanhemmat?
KORTESUO. Kyllä olen samaa mieltä kuin rovastikin. Tässä on jo tarpeeksi. Jääköön toistaiseksi loppu.
ANNA LIISA. En voi sitä jättää enää. Omaatuntoani painaa. Se kun on kitunut tuon syntikuorman alla jo liian kauvan, neljä pitkää vuotta.
KORTESUO. Tule pois nyt sieltä ja ole ihmisiksi. Etkö sinä kuullut, mitä rovastikin sanoi?
ANNA LIISA. Elkää estäkö minua. Antakaa minun seurata pyhän hengen ääntä.
RIIKKA. Voithan sen tehdä toisten—
MIKKO. Niin, sitten kun olet vielä ajatellut pääsi ympäri moneen kertaan ja kun yhdessä olemme tuumailleet.
HUSSO (nykäisee Mikkoa). Mitä hän aikoo tehdä?
