MIKKO. Niin, niin! Te minut pakotitte menemään vähän liian pitkälle. Mutta ei se mitään. Annetaan niiden unehtua ja painua. Ollaan iloisia kaikin miehissä tänä iltana.
HUSSO (tulee sisään). onko se totta, mitä Riikka suihkasi minulle korvaan sivumennessään?
MIKKO. Ettäkö täällä on sulhasia vaihdettu? Totta on.
HUSSO. No, herra tule ja puserra! Ettäkö sinä sitten tulet Kortesuon vävyksi? Siunaa ja varjele! Kuka olisi sitä uskonut ennen aikaan, kun piennä poikana sait juosta täällä palasta pyytämässä. Ja pellolle kyörättiin monet kerrat! Mutta nyt paisuukin kulkupojasta isäntä taloon. Siunaa ja varjele, mä vieläkin sanon! Että minun kumminkin piti tämä ilopäivä nähdä. Oikeinko nämä mielisuosiolla antoivat sinulle tyttärensä?
MIKKO. Oikein ne antoivat mielisuosiolla.
HUSSO. Vai niin! Vai mielisuosiolla antoivat. No, pitääpä minunkin kiittää. (Tulee Kortesuon luokse ja kättelee häntä.) Suurkiitosta, isäntä, kost' Jumala! Nyt saatte haukkua minua tästä puolin niin paljon kuin ikinä haluatte, en ole siitä millänikään. En virka en halaistua sanaa. Vähät minusta, iänlopusta, kunhan vaan pojalleni hyvin käy.
MIKKO. No, no, en minä anna äitiäkään pahoin kohdella.
KORTESUO. Enkä minä sitä teekään. Muistathan vaan, ett'et vielä hiisku tästä kenellekää mitään.
HUSSO. En hiisku, en. Mitä minä siitä ennen aikojaan. (Katselee Mikkoa loistavin silmin.) Mutta mahtaa se Mikkokin nyt olla mielissään! Herra tule ja puserra! Ja mitä se nyt sanoo Johannes?
JOHANNES. En mitään. Vapaaehtoisesti olen luopunut.
HUSSO. Vapaaehtoisesti? Vai vapaaehtoisesti! Tokkopa sentään niin vapaaehtoisestikaan? En usko.
