ANNA LIISA. Kyllä, äiti! Parhaimman juhlapuvun otan ylleni! Voi, kuinka nyt elämä on autuasta. Ja näin äkkiä se muuttui! Tuli aivan kuin päivännousu idästä.
KORTESUO. Niin, niin! Mutta mene nyt, että ehdit valmiiksi.
MIKKO. Yksi sana, Anna Liisa, ennenkuin lähdet.—Ethän sinä minua enää vihaa, niinkuin eilen väitit?
ANNA LIISA. En. En sinua vihaa, Mikko. En sinua, enkä ketään.
MIKKO. Kuulittekos—? Mitä sanoin minä?
KORTESUO. Elä viivyttele enää, Anna Liisa, vaan mene ja tule pian takaisin, juhlapuvussa ja iloisella mielellä.
ANNA LIISA. Niin tulenkin, isä. Juhlapuvussa ja iloisella mielellä.
Hyvästi siksi! (Menee.)
RIIKKA. Minäkin menen samalla ottamaan toiset vaatteet. (Menee.)
MIKKO. Hyvästi, hyvästi! Elä ole kauvan poissa.—Hän oli jo kuin toinen ihminen. Näittekö kuinka hänen silmänsä loistivat?
JOHANNES. Niin—ei häntä suinkaan enää suru painanut.
MIKKO. Ennenkuin päivä on lopussa, saan minä hänestä viimeisetkin huolet haihtumaan. Uskotteko sen?
JOHANNES (katkerasti). Paljon mahdollista. Eihän tässä enää tiedä, mitä odottaa.
MIKKO. Sinä, Johannes, taidat olla minulle vielä nyreissäsi eilisestä? Elä viitsi! Ei minullakaan enää ole mitään sinua vastaan, kun kerran sain omani takaisin. Mutta Anna Liisasta en olisi luopunut, en millään mahdilla.
