KORTESUO. Elä, elä puhu semmoisia. Ei sinua kukaan vihaa. Ei tarvitse koko asiasta puhuakaan tuon koomin, kun vaan lupaat, ettet mene järveen etkä muulla tavalla lopeta itseäsi.
MIKKO. Ilon päiviä me vielä vietämme yhdessä, Anna Liisa,—semmoisia, ettei niitä monella olekaan. Minä kun vien sinut vihille ja pidän oikein hyvänä, niin takaan, että kuoleman halu mielestä pakenee.
ANNA LIISA. Ei se pakene. Äiti, päästäkää minut pois, päästäkää. En minä saata elää. Jos ihmiset antavatkin anteeksi, niin ei anna Jumala.
RIIKKA. Antaa! Ole varma siitä, että antaa. Vielähän sinä elät armon ajassa.
ANNA LIISA. Mitä hän sitten minulta vaatii? Olen itkenyt ja rukoillut, olen madellut hänen jalkojensa juuressa. Mutta yhtä ankara hän on vihassaan. Mitä pitää minun tehdä, että syntini poistettaisiin? Sanokaa, äiti!
RIIKKA. Rukoile, että Jumalan pyhä henki valaisee mieltäsi. En minä osaa sinua neuvoa, lapsi raukka.
ANNA LIISA (hiljaa ja harvaan; katsoo ylös päin). Jumalan pyhä henki?
KORTESUO. Se ei suinkaan käske sinua itsemurhaa tekemään.
ANNA LIISA. Ei, ei! Ei käskekään.—Äiti, nyt lankesi taivaan valo sieluuni! Nyt—tiedän, mitä minun tulee tehdä, että saan armoa ja anteeksiantamista.
RIIKKA. Jumalan kiitos! Hän rauhoittuu.
ANNA LIISA. Niin, Jumalalle kiitos ja kunnia. Ja kiitos teille, äiti ja Johannes, siitä, että estitte minua uudesta synnistä. Nyt tahdon elää: minä olen löytänyt Jumalan. Kuulen hänen äänensä sielussani.
KORTESUO. Kaikki hyvin! Ei tarvitse meidän pelätä enää. Mutta nyt sinä saat mennä aittaan pukeutumaan, Anna Liisa. Kirkonmeno loppuu tuossa paikassa ja silloin ovat vieraat täällä.
