RIIKKA. Kun sinä olisit heittäytynyt järveen, poloinen.
ANNA LIISA. Niin järveen, lapseni luokse järveen! Eikö minulle sitäkään iloa sallita! (Itkee hiljaa.)
KORTESUO. Tyttö, tyttö! Sen surunko meille vielä tekisit.
ANNA LIISA. Minä tahtoisin kuolla. Antakaa minun kuolla. Antakaa minun päästä sinne, missä lapsikin on.
RIIKKA. Ethän sinä lapsesi luokse pääsisi sillä tavalla.
KORTESUO. Heitä nuo tuommoiset tuumat pois mielestäsi, Anna Liisa. Täällä alkaa kaikki kääntyä hyvin päin. Ei sinun tarvitse pelätä enää mitään, ei vankeutta eikä muita. Saat olla ja elää ihan rauhassa.
MIKKO. Et sinä jouda kuolemaan, Anna Liisa. Hui, hai—et ensinkään kuolemaan. Nythän meille vasta elämä alkaakin. Sinulle ja minulle. Tokko sinä vielä tiedätkään, että meille tänään tulee kihlajaiset?
ANNA LIISA. Enkö olisi päässyt lapseni luokse? Mitä, äiti?
MIKKO. Et! Et varmaankaan.
ANNA LIISA. Mutta lepoon olisin kumminkin tullut. Siellä makaisin rauhassa järven pohjassa. Kaikki olisi lopussa. Kaikki tuskat ja vaivat. En tietäisi mitään enää.
RIIKKA. Entä minkälaiseen tilaan olisit joutunut tulevassa elämässä?
Herra varjele—etkö sinä sitä ollenkaan ajattele, lapsi kulta?
ANNA LIISA. Niin tulevassako elämässä? En tiedä—. Mutta pois täältä. Pois, pois! Täällä olen tehnyt vaan syntiä. Olen häväissyt itseni ja muut. Eikä minulla ole täällä enää jalansijaa. Kaikki hylkäävät, kaikki vihaavat. Minä olen kuin kuivettunut oksa puussa, tai rikkaruoho pellossa. Ei minusta ole iloa eikä hyötyä kenellekään. Voi, äiti, voi että estitte minua hukkumasta. Nyt olisi kaikki ohi, ja te olisitte minusta päässeet.
