KORTESUO. Juokse,—juokse kiiruusti! Ennättävätkö he? (Menee ikkunaan, pui nyrkkiä.) Anna Liisa! Koetapas! Veneellä hän aikoo päästä syvemmälle.—Juoskaa—ottakaa toinen vene!—No niin, niin! Hyvin käy, Jumalan kiitos. (Mikko tulee.)
KORTESUO (yhä ikkunassa). Jumalan kiitos, he saivat hänet kiinni. Ei hätää enää! (Kääntyy.) Mikko, johan sinä olet täällä.
MIKKO. Te laitoitte minua hakemaan?
KORTESUO. Laitoinhan minä. Minä, näes, ajattelin kysyä sinulta, vieläkö pysyt eilisessä puheessasi? Että tahdot Anna Liisan vaimoksesi?
MIKKO. Tietysti. En suinkaan minä nyt tällä välin ole mieltäni muuttanut, kun sitä en kerran neljässä vuodessa ehtinyt tehdä.
KORTESUO. Niinpä sinä nyt saat hänet.
MIKKO. No, joko viimeinkin!
KORTESUO. Emme pane enää vastaan, ei Johannes enemmän kuin minäkään. Heti kun entinen kuulutus on purettu, saat mennä hänen kanssaan pappilaan. Koetetaan pitää koko tuo onneton juttu salassa edeskinpäin, jos mahdollista. Johanneskin lupasi olla siitä puhumatta.
MIKKO. Kas niin! No sittenhän on kaikki hyvin. Kävi juuri niinkuin minä sanoin. Olisitte vaan heti uskoneet minua, niin vähemmällä ikävällä olisi päästy. Mutta kaks' niistä. Pian ne unohtuvat, eikös niin?
KORTESUO. En luule, että unohtuvat. Hautaan tämä kolahdus minut vie, en minä tästä enää toinnu, sen saatte nähdä. Kuinka sitä tänlaisessa alituisessa pelossa jaksaisi elää?
MIKKO. Mitäs pelättävää teillä on? Johannes jos lörpöttelisikin, niin kuka uskoo semmoisia juttuja? Ja millä hän ne näyttää toteen? Ei hänen ole hyvä mennä niitä levittelemään. Selitetään, että hän vaan vihasta, kun Anna Liisa antoi rukkaset.
