JOHANNES. Emme me nyt jaksa, isäntä. Antaa kuuluttaa. Puretaan sitten jäljestäpäin kaikessa hiljaisuudessa.
RIIKKA. Entäs kun tänne tulee vieraita?
JOHANNES. Tulkoon. Emme ilmoita vielä mitään. Siitä vaan nousisi turhaa hölyä. Kyseltäisiin, ihmeteltäisiin—ja juoruttaisiin loppumattomiin.
KORTESUO. Ja mitäpä ihmiset sillä tiedolla tekevät. Ennättävät he sen kuulla sittenkin.
RIIKKA. Ehkei sentään niin pahasti käy kuin miltä ensin näytti. Koska nyt Johanneskin meitä näin auttaa.
KORTESUO. Kun tulisi se Mikko, että saisimme tuumata hänenkin kanssaan.
JOHANNES. Mikkoako odotatte? Sitten lähden minä pois.
KORTESUO. Elä lähde. Täytyyhän sinun olla täällä, kun vieraat tulevat, ettei mitään epäluuloa herää.
JOHANNES. Minä en siedä nähdä sitä miestä. Vihani rupeaa kiehumaan, kun vaan ajattelenkin häntä.
KORTESUO. Jospa nyt kumminkin tekisit meille sen hyvän työn, Johannes.
Että yhden päivän vielä olisit saman katon alla hänen kanssaan.
JOHANNES. Ja kuuntelisin hänen ilkkumisiaan? Katselisin hänen voitonriemuaan? En, vaikka mikä olkoon! Elkää pyytäkökään.
RIIKKA. Olkaas nyt—! Hän nousi ylös—. Pian, pian—hän menee järvelle päin. Nyt olemme hukassa! (Juoksee ulos.)
JOHANNES. Anna Liisa—?
KORTESUO. Hän hukuttaa itsensä! Herra armahtakoon!—Voi.—jalkani hervahtuivat—(Tahtoisi rientää ulos, vaan ei kykene, hervahtaa alas polvilleen.)
