KORTESUO. onhan se koskenut sinuunkin, kyllä sen ymmärrän.—Vaikka— toiselta puolen mikäs sinulla sentään on hätänä. Pääsethän sinä hänestä erillesi, saat toisen ja paremman sijaan—
JOHANNES. En rupea minä niihin puuhiin enää tuon koomin. Tästä ensimmäisestä yrityksestä sain jo kylläni.
KORTESUO. Rupeat hyvinkin. Annahan olla kun vähän aikaa kuluu, että tämä alkaa haihtua mielestäsi.
JOHANNES. Ei se ikinä haihdu.
KORTESUO. Niin sinä nyt luulet, mutta kyllä minä tiedän. Ei, sanon vieläkin, ei sinulla ole hätää. Toista meidän, vanhuksien, jotka tähän saakka olemme eläneet rehellisinä ja kunniallisina ihmisinä, emmekä suinkaan ole kenellekään vääryyttä tehneet. Ja nyt loppuiällä saamme tämmöisen häpeän—arvaapas, miltä se tuntuu.
JOHANNES. Niin, mutta syyttömäthän te olette, sen jokainen tietää, joka teidät tuntee.
KORTESUO. Syyttömät olemme, sen uskallan sanoa Jumalankin edessä. Emme me kumpikaan ole häntä semmoiseen opettaneet. Mutta mitä se auttaa. Maailma tuomitsee tapansa mukaan, ei se siihen katso.
JOHANNES. Mutta tarvitseeko maailman tätä tietää? Eihän se asiaa enää paranna kumminkaan.
RIIKKA. Voi, jospa sen saisikin vielä siihen painumaan. Että pelastuisi tuo onneton vankilasta edes.
JOHANNES. Minun kauttani ei mitään tule ilmi. Siihen saatte luottaa.
KORTESUO. Kiitos siitä lupauksesta! Minä tiedän, että sinä pidät sanasi.
RIIKKA. Mutta kuinkas tehdään tänäpäivänä?
KORTESUO. Niin, sitä vastenhan minä oikeastaan lähetin sinua hakemaan.
Meidän pitäisi kait mennä estämään kuulutuksia?
