RIIKKA. On hän, poloinen, mahtanut kärsiä tarpeeksi asti näinä vuosina.
Ei siinä sinun kuritustasi enää kaivata.
KORTESUO. Hänkö kärsiä? Kyllä kai! Olisiko hän silloin sitä niin salannut ja peitellyt? Ja niin teeskennellyt? Saakeli soikoon, kun sitä ajattelen—!
RIIKKA. Sinä et, ukko parka, niitä asioita ymmärrä.
KORTESUO. Ymmärrätkö sinä muka sitten paremmin? Sano!
RIIKKA. Luulenpa melkein.
KORTESUO. Sinä ehkä tiesit asiasta? Hän varmaankin oli sinulle kertonut? Minua vaan vedettiin nenästä yksissä tuumin. Tunnustapa—tunnusta heti— taikka minä—!
RIIKKA. No niin! Alahan nyt pauhata taas. Niinkuin ei tässä olisi ikävää mieltä yltäkyllin jo muutenkin.
KORTESUO. Etkös tiennyt siitä? Sano!
RIIKKA. Enkä tiennyt, kah! En tiennyt enempää kuin sinäkään. Eläkä tuossa nyt intoile turhanpäin.
KORTESUO. Mutta äitinä sinun olisi pitänyt tietää, millä jäljillä tyttäresi on.
RIIKKA. Mistäpä minä osasin semmoista ajatellakaan.
KORTESUO. Huomaahan sitä, kun kerran on silmät päässä.
RIIKKA. Etpä tuota huomannut sinäkään. Yhden verran hän oli sinun nähtävissäsi kuin minunkin.
KORTESUO. Mutta sinun asiasi oli pitää huolta tytöstä eikä minun.
Ymmärrätkös?
