RIIKKA. Herra Jumala—elä sitä epäile!
KORTESUO. Tule tänne, lapseni, tänne! Elä ole siellä maassa. Ei se ole sinun paikkasi. Et sinä ole semmoisia tehnyt. Meidän, vanhempiesi silmien alla sinä olet elänyt. Tule tänne, tule! Elä pelkää noita. Minä ajan heidät pois. (Nousee). Valehtelijat, roistot, ulos! Tuolla ovi, ulos molemmat!
ANNA LIISA. Isä, isä—antakaa heidän olla. Ei he ole valehdelleet. Se on kaikki totta.
KORTESUO. Totta? Mikä?
ANNA LIISA. Kaikki on totta, mitä he tässä ovat kertoneet.
RIIKKA. Sekinkö, että—että olet tappanut lapsesi?
ANNA LIISA. Niin, niin! Sekin on totta. Tehkää minulle nyt mitä tahdotte.
RIIKKA. Herra hyvästi siunaa ja varjele.
JOHANNES. Sinä? Sinä, Anna Liisa?
KORTESUO. Kuinka hän sanoi? Minä varmaan olen sekaisin päästäni. Mitä hän puhui? Sanoiko, että on—että hän on murhannut lapsensa?
ANNA LIISA. Isä—! kuulkaa minua, isä—
KORTESUO. Murhannut lapsensa?—Murhannut! Ja kaikki nämä vuodet teeskennellyt edessäni. Pettänyt minut, pettänyt meidät kaikki! Käärme! (Hapuilee kirvestä penkiltä.)
ANNA LIISA. Äiti—äiti!
KORTESUO. Käärme, minä tapan sinut!
RIIKKA. Isä—! Jumalan tähden, miehet, auttakaa!
MIKKO. No noh! Hillitkääpä mieltänne, isäntä! Kirves tänne!
KORTESUO. Minä tapan sinutkin. Molemmat minä tapan.
RIIKKA (tarttuu Anna Liisaan). Pois, onneton, pois, siksi kuin hänen vihansa lauhtuu. Pois, pois! (Vie hänet ulos.)
MIKKO (vääntää kirveen hänen käsistään ja viskaa sen lattiaan). Te ette tapa Anna Liisaa, ettekä minua liioin. Asia ei sillä parane.
(Kortesuo putoo penkille istumaan.)
JOHANNES. Ei parane enää millään. Kaikki on lopussa!
