JOHANNES. Sano, että hän valehtelee, ja minä uskon sinua.
ANNA LIISA. Voi, hyvä Jumala!
JOHANNES. Rohkeutta vaan. Elä pelkää, ei sinulla ole tässä mitään hätää.
Luota meihin.
KORTESUO. Ihme paikka! Vastaahan toki! Kenen morsian olet, Johanneksenko vai hänen tuolla?
ANNA LIISA. Johanneksen. En ole koskaan pitänyt kenestäkään muusta.
Silloin olin vaan lapsi—ymmärtämätön lapsi—vasta viisitoistavuotias.
RIIKKA. Siinä sen nyt kuulette.
ANNA LIISA. Elä hylkää minua, Johannes. Voi, elä hylkää!
JOHANNES. Ole rauhassa, kun sinulla ei ole mitään omallatunnollasi.
KORTESUO. Minä otin sinut vastaan täällä, Mikko, niinkuin vanhan tuttavan ainakin, ja entisen palvelijan. Mutta tänlaisia juonia kun rupeat pitämään, täytyy minun kieltää sinulta taloni. Sillä minä en niitä siedä semmoisia.
MIKKO. Anna Liisa—jatkatko sinä, vai onko minun vuoroni puhua? Vielä voit antaa asialle toisen käänteen, jos tahdot. Se on omassa vallassasi.
RIIKKA. Mitä, herran nimessä, ne tarkoittavat nuo uhkaukset? Et suinkaan sinä häntä väkisen saa, sen mahtanet toki käsittää.
